ARKEA

Kivoja nämä päivät, kun on vaan yksi tunti koulua, ja sekin alkoi kahdeksalta, joten sain hoidettua sen heti alta pois. Eihän mulla normaalisti tämmöisiä päiviä ole, mutta nyt on pitkä viikonloppu jolloin koulun taideopiskelijat ja useat opettajat matkustavat Roomaan, joten siitä johtuu tämä vapaus. Mun kuudesta opettajasta on kolme poissa maanantaihin asti, joten on vähän kevyempi loppuviikko.
Tosiaan, tällä viikolla oli sitten se kauan odotettu Extended Essay deadline sekä ToK deadline, joten nyt on sitten kaksi tärkeää asiaa poissa to do -listalta, ainakin vähäksi aikaa. Maanantaiksi pitäisi tehdä matikan projektin eka luonnos, joten vieläkään kiire ei lopu. Mutta hei, enää neljä deadlineä ja viisi koetta ennen joululomaa, joten eiköhän tämä tästä!

Mutta jospa se niistä opiskeluista sitten. Joululomaan on enää 26 päivää, ja tänä vuonna se ei kyllä tunnu yhtä jännittävältä kuin viime vuonna. Tuoreessa muistissa on vielä se jännitys viime vuodelta, kun oli näkemässä perheen ja kaverit pitkästä aikaa. Noh, tunteet tasoittuu näköjään UWC:ssakin ja tänä vuonna kotiin meneminen tuntuu mukavalta. On mukavaa päästä nukkumaan omassa sängyssä, syömään ruisleipää ja oltermannia, hengittämään kylmää talvi-ilmaa, hengailemaan omien kavereiden kanssa, ja ihan vaan katsomaan telkkaria ja olemaan. Toki joululomallakin pitää opiskella, saada muutamat projektit hoidettua alta ja lukea pääsykokeisiin, mutta sitä rentoutumista kyllä todellakin odotan eniten. Tänä vuonna tilanne on eri myös, koska meksikolainen ystäväni tulee mukanani joulun ajaksi, joten pitää yrittää keksiä jotain kivaa tekemistä. Mutta kyllä me jo yhdessä sovittiin, ettei mitään erikoista edes tarvi tehdä, on ollut nimittäin sen verran hektiset viikot takana sitten, kun Oulun lentokentälle vihdoin ja viimein laskeudutaan.

Viime aikoina tulevaisuus on myös mietityttänyt. Suomesta tulen itseni ensi vuonna löytämään, se on varmaa, mutta se että mistä, miksi ja mitä tekemässä, mitä opiskelemassa, on vielä auki. Tavallaan se on jännittävää, mutta ei tämä epätietoisuus ole ihan mun juttu kuitenkaan. Yritän lohduttautua sillä ajatuksella, että ei mun vielä edes tarvi tietää täysin mitä elämältäni haluan, koska mulla on aikaa. Aikaa tehdä virheitä, oppia niistä ja löytää se oma polku. Tämä aika vuodesta on vissiin yleensäkin se aika, kun UWC-oppilaat tajuaa, että tämä kokemus ei jatku ikuisesti, ja että meidän aika täällä on rajoitettua. Toki UWC elämä ei lopu valmistumiseen, mutta ehkä sitä juuri sen tajuamisen takia oppii ottamaan siitä enemmän irti. Ymmärtää taas, kuinka etuoikeutettuja me kaikki olemme täällä ja muissa kouluissa tästä kokemuksesta, jonka vain harva saa elää ja kokea.

Semmoista siis tänne. Normaalia arkea, mielenkiintoisia keskusteluja, väsyneitä aamuja, paljon kahvia. Sulkapallotunteja, vapaaehtoistyötä, coca-cola zeroa hypäreillä, myöhäisiä kirjastoiltoja, turhautumista deadlinejen hurjaan määrään, onnistumisen tunteita, vapaaehtoistyötä, maailmanpolitiikasta keskustelemista. Kämppiksen uusia tatuointeja, halauksia, ikkunasta kuuluvia italian kielisiä keskusteluja, Triestessä kävelemistä, whatsapp-keskusteluja, spotifyn samoja soittolistoja kerta toisensa jälkeen... Suomi, kohta nähdään! <3