MY FIRST YEAR IN A NUTSHELL..

Melkein kuukausi sitten loppui mun ensimmäinen vuosi Italiassa. Kun saavuin Suomeen sillon 27.5 tiistaina, aloitin työt paikallisessa supermarketissa heti seuraavana aamuna, joten varsinaista kunnon ikävää ja duinostalgiaa en oo ees ehtinyt saada. Siitä lähtien aika on mennyt aika tiiviisti töissä, opiskelemalla (...), kavereiden kanssa oleskelulla ja treenaamisella. Mutta toisaalta ihan hyvä, etten kirjoittanut tätä postausta heti. On ollut aikaa miettiä ja pohdiskella.

Italia ja vuosi siellä muutti mua. Viimeisellä viikolla luin siellä kirjeen, minkä kirjoitin itselleni ensimmäisinä päivinä. Tein ja saavutin kaiken minkä halusin. Ennen kaikkea sen, että pohjimmiltani olen silti sama, sarkastinen minä. Moni asia mun elämässä ja mun luonteessa, arvoissa (ja ulkonäössä) on muuttunut, mutta se sama tyttö siellä vieläkin on. Olen kansainvälisempi, avarakatseisempi, avoimempi, mutta myös paljon kriittisempi. Kriittisempi itseäni kohtaan, muita kohtaan ja maailmaa kohtaan. En stressaa enää niin paljon, kuin ennen. Oon oppinut elämään hetkessä, tekemään spontaaneja juttuja. Kaikkea ei tarvitse suunnitella, ja yleensä ne parhaat jutut ja muistot syntyvätkin hetken mielijohteesta. Oon "lämpimämpi" ihminen, latinojen kanssa asuminen ja niiden parhaina ystävinä oleminen on siedättänyt mut ymmärtämään monia haleja ja poskipusuja päivässä. Se on vain niin luonnollista. En oo enää niin "hienohelma", kuin ennen lähtöä. Lautasten ja haarukoiden jakaminen on ihan normaalia, kun niitä ei ole tarpeeksi. 

Musta tuntuu, että oon se sama ihminen, mutta silti kadotin itseni monta kertaa tämän vuoden aikana. Kuinka monta kävelylenkkiä teinkään silloin kallioilla olevilla poluilla, kun tuntuu että oma itseni, omat arvot ja tulevaisuudensuunnitelmat olivat ihan hukassa. En vieläkään tiedä, mistä tulen löytämään itseni ensi vuonna. Mutta nyt osaan suhtautua siihen mielenrauhan kanssa. Jos ennen UWC:tä välivuosi kuulosti vain luusereiden valinnalta, tällä hetkellä itselleni ei voisi olla sopivampaa vaihtoehtoa. Vuosi aikaa miettiä, seikkailla, ja elää. Löytää ihan oikeasti itsensä, jos se on edes mahdollista. Ehkä ymmärtää se, mitä haluan tehdä elämälläni. Tarkoituksena on suunnata Etelä-Amerikkaan, ja sen enempää suunnitelmia ei ole. Eikä tarvi olla. 

Jos pitäisi tiivistää ensimmäinen vuoteni muutamaan sanaan, en tiedä, mitä valitsisin. Mun tunteet vaihteli niin laidasta laitaan vielä loppuvuodestakin, että on mahdotonta kuvailla mitään. Omalla tavallaan elämäni parasta aikaa tähän mennessä. Seikkailu, täynnä spontaaneja päähänpistoja, mutta myös sitä "tavallista arkea" ja opiskelujen kanssa kamppailemista. Päällimäisenä ajatuksena on myös se helpotus siitä, että on vielä toinen vuosi jäljellä. Nyt tietää mitä pitää tehdä paremmin, enemmän, mihin panostaa vähemmän ja mitä pitää välttää. Seikkailusta on puolet takana, mutta optimistisemmin vielä puolet edessä. Puolet ihmisistä vaihtuu, mikä tuo uusia mahdollisuuksia, uusia seikkailuja. En malta odottaa, mutta onneksi tämä kesäkin tarjoaa vielä kahden kuukauden verran edestä seikkailuja ja haasteita. Vaikka sitten siellä s-marketin kassalla.