perjantai 28. helmikuuta 2014

HELMIKUU

Olen ollut kiireinen, anteeksi siitä. Olen kirjoittanut esseitä, raportteja, kokeita ja läksyjä. Ilma on ollut mahtava useampana päivänä, ja olen ottanut siitä kaiken irti. Kävelin metsässä monena päivänä, välillä yksin, välillä seurassa. Kävelin kallioilla, istuin kalliolla. Ihailin maisemaa, ja mietin syvällisiä. Olen istunut katsomassa auringonlaskuja mitä kauneimmissa paikoissa. Olen istunut katsomassa auringon nousua aamukahvin kanssa. Ja miettinyt, kuinka helppoa mutta samalla vaikeaa, täällä on olla onnellinen. Se on niin kuin vuoristorata: kun olet matkalla ylämäkeen, tiedät, että jossain vaiheessa se pudotus on vielä jyrkempi. 


Helmikuu ei ole ollut helppo kuukausi. Ei se kuulemma ikinä ole. Kouluhommat ovat paljon vaativampia kuin ennen. Ykkösvuotiset alkavat pikku hiljaa ottamaan omaa vastuuta tässä yhteisössä. Alamme valmistautumaan kakkosvuoteen, siihen, että me saamme omat ykkösvuotiset. Olen akateemisesti heikoilla jäillä tällä hetkellä, mutta se on kuulemma ihan normaalia. Toivotaan, että ehdin alta pois, ennen kuin jäät sulavat kokonaan.

Helmikuussa olen unelmoinut. Olen pelännyt tulevaisuutta, mutta samalla suunnittelut siitä. Olen miettinyt, mitä jos. Mitä jos olisin jäänyt Suomeen, mitä jos en olisi hakenut. Eikä ne ajatukset aina ole miellyttäviä. Olen kärsinyt ikäkriisistä, ja siitä, että lapsuus on ohi viikon päästä. Olen pohtinut omia arvojani, ja miettinyt millä keinoilla voisin elää enemmän arvojeni mukaan.


Aika syvällinen kuukausi takana. Onneksi tänään on helmikuun viimeinen päivä. Huomenna aamulla aikaisin, hyppään ensin bussiin, sitten junaan ja sitten taas bussiin yhdessä 13 muun oppilaan kanssa, ja suuntaamme Budapestiin. Siellä on tiedossa neljä päivää vapaaehtoistyötä. Puolet kylästä on jo tyhjentynyt, kun meidän oppilaat lähtivät eri puolille Eurooppaa. Me loput lähdemme huomenna. Joten blogissa tulee (jälleen) olemaan hiljaista.

Huolimatta tekstin synkästä ja salaperäisestä sävystä, kaikki on enemmän kuin hyvin. Onnellinen, siunattu ja kiitollinen, ovat sanoja, joilla olen kuvaillut asemaani aika monta kertaa tämän kuukaudenkin aikana. 

Ai niin. Ostin lentoliput Suomeen. Suomi, nähdään keskiviikkona. Aion viettää tämän pitkän viikonloppuni siellä. 

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

HELMIKUUN KUULUMISIA

Viivytteleminen, tuo UWC-elämän ihanuus. Se kuuluu nykyään tämän blogin pariin. Oon ollut ihan älyttömän kiireinen viime aikoina, ja taas kerran oon asustellut kirjastossa (tätäkin parhaillaan kirjoitan siellä). Sen lisäksi oon yrittänyt sosialisoitua enemmän kuin ennen, ja oon onnistunut siinä tosi hyvin. Tuossa siis pari syytä blogihiljaisuudelle. Musta tuntuu, että nyt oon viimein päässyt kunnolla kiinni siihen kunnolliseen UWC-elämään.


Mitä oon sitten tehnyt viime aikoina? Muidenkin uwc-blogeista saattaa huomata, että aikajärjestys on meille mahdotonta.. Ei sitä ole täällä. Anyway. Oon tuskastunut koulujuttujen äärellä. Vaihdoin mun math SL math studiesiin koska en enää kestänyt sitä. Ehkä suljin sillä joitain ovia tulevaisuudessa, mutta en jaksa välittää. Kaikki järjestyy aina. Ihanaa istua kerrankin matikan tunnilla, kun tajuaa kaiken ja kaikki tehtävät on oikein eikä tarvi käyttää niin paljon aikaa läksyihin.
 Meillä oli myös Duino Charity -gaala, joka oli eräänlainen muotinäytös... Oon nauttinut järkyttävän hyvistä mutta myös järkyttävän huonoista ilmoista. Ollaan suuniteltu project-weekkejä, ja mähän meen siis Budapestiin viideksi päiväksi työskentelemään kodittomien kanssa. Oon ihan varma, että siitä tulee yks tämän kevään kohokohdista!

Oon sosialisoitunut, paljon. Paljon enemmän ainakin kuin ykköstermillä. En oikeastaan juuri vietä aikaa mun huoneessa enää, hyvä niin! Oon tanssinut latinibiisien tanssiin keskellä huonetta. Oon leiponut karjalanpiirakoita, ja onnistu ihan jättehyvin. Oon saanut paketin Suomesta, ruisleipää ja -jauhoja, purkkaa yms. Oon käynyt arabian kielen kurssilla. JA OLYMPIALAISET ALKO!!! Perjantaina katottiin yhdessä avajaisia ja jee pääsin hurraamaan Suomelle! Ja sunnuntaina myös koska ENNIIII!


Tästä tekstistä saattaa näkyä että oon aika riehakkaalla tuulella. Ollut oikeastaan jo muutaman viikon. Mutta en valita, haha. Sunnuntaina luin opiskelemista vältellessä huvikseen mun vanhoja postauksia kesältä. Lopputuloksena kaksi asiaa: 1) ikävä kesää. yhyy. 2) enpä tienny mitään. Tai siis. En tiiä. Kaikki odotukset on kyllä täyttänyt. Elämän parasta aikaa omalla tavallaan. Viikko sitten mun kämppis tuli huoneeseen ja kerto meille kaikille, että vaan 15 viikkoa jäljellä. Nyt siis 14. Siihen, että puolet meistä lähtee. Ja sitten kun tullaan elokuussa takaisin, kaikki ei ole enää täällä. En halua kuitenkaan ajatella sitä vielä.

Oon myös miettinyt mun elämää Suomessa. Musta tuntuu, että eristäydyn siitä kokoajan vain enemmän ja enemmän. Eikä se tunnu kivalta. Mutta tavallaan se tuntuu oikealta. Mun elämä on täällä. Ja niin sen kuuluu ollakin. Elämä muuttuu ja ihmiset sen mukana. Kaikista pelottavin ajatus on se, että ei enää tiedä, missä se oma paikka on siellä kotona. Enkä mä oikeastaan ajattele sitä elämää siellä niin paljon kuin ekan termin aikana kun ei ollut vielä ihan varma, missä on oma paikka. Kesä tulee toivottavasti  sisältämään töitä, aivan varmasti myös opiskelua aina yhtä ihanan Extended Essayn muodossa.


Mitä muuta? Perjantaina, eli ylihuomenna, eli ystävänpäivänä, eli wanhojen tanssi päivänä (yhyy), mennään jälleen kerran Triesten aukiolle tanssimaan naisten väkivaltaa vastaan. Ei ehkä ihan vedä vertoja Wanhoille mutta kaikki Wanhat, nauttikaa munkin puolesta! Se oli mun monivuotinen unelma, jota en nyt päässyt toteuttamaan. Mutta yhden päivän unelman tilalla elän nykyään mun unelmaa melkein joka päivä, että ei passaa valittaa, ei todellakaan.

Kohta lähden pelaamaan sulkapalloa. Sen jälkeen ois tapaamista ja keskusteluiltaa tiedossa perjantain flashmobia varten. Huomenna mulla on toivottavasti social service, on peruuntunut taas parina viime viikkoina erinäisistä syistä. Pääsis vähän pois Duino-kuplasta pitkästä aikaa. Ja mulla on huomenna vaan kolme tuntia koulua, i-h-a-n-a-a! Perjantaina sit tosiaan erilaisempi ystävänpäivä. Lauantaina ja sunnuntaina aika tulee varmaan menemään koulujuttuja tehdessä, on nimittäin sen verran hommaa ensi viikolle. Mulla on ollut viime aikoina pieni epätoivo IB:tä kohtaan, mutta eiköhän se tästä. Enemmän opiskelua vaan. Toivottavasti viikonloppuna ois ees hyvät ilmat niin pääsisi ulkoilemaan, nyt sataa joka päivä vettä niin kuin saavista kaatais.. Ainoo hyvä puoli on se että rakastan mun kumppareita.

Tohon todella elintärkeeseen tietoon onkin hyvä lopettaa ja lähtä jatkamaan niitä koulujuttuja.. Toivottavasti kuulette musta blogin puolella pian lisää!



lauantai 1. helmikuuta 2014

DO YOU WANT IT? THEN FIGHT FOR IT. UWC-HAKU 2014 ON ALKANUT.


3.2.2013 jäi mulla mieleen erityisen hyvin. Se oli ensimmäinen kerta, kun ikinä kuulin (luin) UWC:stä. En ois ikinä sillon arvannut, että se wilma-viesti meidän lukion opolta tulis muuttamaan mun elämän parissa kuukaudessa ihan täysin. Mun ensimmäinen ajatus lukiessa sitä viestiä oli, että tää juttuhan kutsuu mun nimeä. Siinä aloin sitten tutkimaan juttua tarkemmin (koeviikon kokeisiin lukemista vältellessä hehe), ja mua alkoi hieman pelottamaan jo pelkkä ajatuskin. Sisäoppilaitos, kaksi vuotta ulkomailla, koko elämä ja opiskelut englanniksi. Vaakakupin toisella puolella oli sitten ne mielettömältä kuulostavat asiat kuten elinikäinen kielitaito, kansainvälisyys ja uutuuden viehätys. Kerroin mun vanhemmille, mutta silti epäilin vielä myöhemmin. Koko hakuprosessi vaatisi niin paljon aikaa ja vaivaa, ja sinne valittaisiin vain muutama kaikkien hakeneiden joukosta.

Mä en aio kirjoittaa toista kertaa mun UWC-tarinaa, koska löydätte sen täältä. Halusin vain tulla kertomaan, että UWC-haku alkoi tänään. Joten sinä lukion ykkösluokalla oleva, joka olet reipas ja aktiivinen ja haluat muuttaa elämäsi täysin uuteen suuntaan, paina TÄSTÄ. Voin luvata, ettet kadu. Ei se mitään, jos et pääse, se on okei. Mutta se ei ole okei, jos et yritä. Mua pelotti edes yrittää, enkä kertonut paljon kellekkään, että hain. Mutta hain silti. Hain, koska uskoin, että vaikka mahdollisuudet ovat pienet, siellä on silti ihan pieni toivon pilkahdus, jonka myötä kaikki voisi olla mahdollista. Jos en olisi hakenut, mun elämä olisi aika erilaista. Ei parempaa, ei huonompaa, mutta erilaista. Ehkä tämä blogi ei vakuuta teitä tarpeeksi, mutta voin sanoa, että hetkeäkään en ole katunut sitä, että hain, sitä että lähdin.

UWC antaa kaiken sen, mitä mainoslehtiset kertovat. Kahden vuoden IB-opinnot täydellä stipendillä, elämisen lähes sadan eri kansallisuuden kanssa, sisältörikkaan ja erittäin dynaamisen elämän, idealistisen ja inspiroivan opiskeluympäristön, ylivertaiset harrastusmahdollisuudet, mutta ennen kaikkea kokemuksen, jota jokainen ei voi saada. Kliseisesti sanottuna UWC on elämäntapa.

VIELÄ KERRAN:
- mun UWC-tarina TÄÄLTÄ
- hae stipendiä TÄÄLTÄ