THIS IS WHAT IT FEELS LIKE part 2

Täällä sitä ollaan taas. Oon taas lähtenyt. Lähdin kotiin, ja olen matkalla kotiin. Jännää. Hyvästit ei tälläkään kertaa ollut helpot, mutta ehkä aavistuksen helpommat kuin elokuussa. Tällä kertaa posket säästyi suolaisilta kyyneleiltä. Kävin aamulla lukiolla sanomassa heipat mun ihanille maailman parhaille kavereille. Myöhemmin toiset, ihanat ja maailman parhaat kaverit tuli meille sanomaan mulle hyvästit vähäksi aikaa. Sen jälkeen kävin hyvästelemässä kaikki isovanhemmat, ja viimein kentällä vanhemmat.

En kirjoitellut ollenkaan niistä tunteista, mitä kotiinpaluu sitten lopulta herätti. On vaikeaa, kun juuri kun tottuu ja sopeuttaa elämänsä toiseen maahan, ja sitten se pitää taas siirtää toiseen. Mun elämät kahdessa maassa on niin erilaisia, että yllätyin itsekin. Ensin sitä luuli, että kaikki muu oli muuttunut, ihan kaikki, myös ihmiset. Mutta pikku hiljaa sitä alkoi tajuamaan, että ainoa asia mikä onkaan muuttunut, on minä itse. Ja se oli aika pelottavaa. Kaikki muu oli tismalleen samalla tavalla kuin ennen lähtöä, ainoastaan minä olin totaalisen erilainen. Tunnen eri tavalla, ajattelen eri tavalla. Oon kirjoittanut tästä ennenkin, mutta kotona se oikein iskostui päähän. Neljä kuukautta on samalla tosi pitkä ja lyhyt aika.

Nautin mun lomasta. Tein kaikkia suomijuttuja, nautin ajasta suomi ihmisten kanssa. Saunoin, ulkoilin, katsoin telkkaria, olin auton kyydissä paljon (hahahah kiitti kaverit), olin paljon yksin ja opiskelin. Kun sain tietää huhtikuussa, että lähtisin, tiesin, että menettäisin kavereita. Mutta pakko myöntää, etten tiennyt, että menettäisin niin paljon kuin tein. Ei sillä, kyllähän kaikki edelleen tervehti, mutta tunsin itseni välillä ulkopuoliseksi omassa elämässäni. Ensin kavereiden menettäminen kirpaisi vähän, mutta lopulta tajusin, että vain niillä on merkitystä, ketkä jäivät jäljelle.

Ensimmäisen puoli tuntia lennolla Oulusta Helsinkiin olin surullinen. Surullinen siitä, mikä ja ketkä jäävät taakse. Mutta sitten tajusin jotain. Mä elän mun unelmaa. Kuinka onnekas ihminen voi olla, jos sillä on kaksi kotia, joissa molemmissa on ne tärkeät ihmiset, joiden sä tiedät pysyvän sun rinnalla no matter what. Mä oon etuoikeutettu. Ja oikeastaan ensimmäistä kertaa olin kunnolla ylpeä itsestäni. Mä oon oikeasti rohkea. Mä olisin voinut jäädä Suomeen ja elää hyvää elämää, ei siinä mitään. Mutta valitsin toisin. Valitsin elämän, joka on täynnä yllätyksiä, vaikeita hetkiä, lähtemisiä ja tulemisia, surun ja ilon kyyneleitä. Ei se ole parempaa elämää, kuin sen minkä olisin Suomeen jäädessäni saanut, mutta mitään en vaihtaisi.

Joten, täällä mä siis olen. Elämä jälleen kerran pakattuna matkalaukkuun, valmiina siirtymään toiselle lukukaudelle mun kokemuksesta. Kevät on niin täynnä kaikkea, että en oikeastaan malta edes odottaa. On projektiviikkoa, täytän 18, promit, ja ihanien ihmisten vierailua Duinossa.
 Viimeisen Suomi-viikkoni aikana moni ihminen kysyi, että miltä tuntuu mennä takaisin. En oikein osannut vastata, mutta yllättäen pappa vastas tänään mun puolesta. Hyvältä se tuntuu, koska mun koulu on siellä. Ja koulu on arkea, Suomessa olen lomalla. Ja mä rakastan arkea. (Muistuttakaa mua tästä viikon päästä kiiitoooos.)

Kiitos kaikki ihanat Suomi-ystävät ja perhe jotka teitte mun lomasta ihanan ja toivotitte tervetulleeksi kotiin. <3 Osan kanssa nähdäänkin jo huhtikuussa mutta loppujen kanssa viimeistään toukokuussa!