Viime viikolla keskustelimme englannin tunnilla kirjasta, jota luemme parhaillaan. Kirjassa päähenkilö perustaa Afrikan ensimmäisen naisetsivätoimiston, ja kohtaa heti haasteita, kun miehet yrittävät sanoa, että naisen ei kuulu tehdä sellaisia töitä. Siitä ajauduimme sitten tunnilla keskusteluun, että miten itse toimisimme samanlaisessa tilanteessa. Että olisin perustamassa jotain toimistoa miesvaltaiselle alalle, ja sitten joku kertoisi, että en voi tehdä sitä koska a) olen nainen b) en tiedä siitä alasta mitään, ja se olisi vain rahojen hukkaamista. Kulttuurien väliset erot kyllä tuli taas hyvin selville siinä keskustelussa, ja te siellä ruudun toisella puolella tiedätte varmaan tasan tarkkaan mitä vastasin, jos tunnette mua yhtään. Sanoin, että ensin olisin haukkunut sen miehen pystyyn ja sen jälkeen olisin perustanut vielä hienomman toimiston, ja muutaman vuoden päästä mulla olisi toimiva yritys. Ja sen jälkeen lähettäisin samalle herrasmiehelle kirjeen, jossa kertoisin muutaman perusasian elämästä. Yksi poika meidän ryhmästä sitten kysyi multa, että no mitä jos epäonnistuisin. Mun vastaus siinä tilanteessa oli, että se ei ole edes vaihtoehto, mutta koko keskustelu jäi muhimaan moneksi päiväksi mun päähän. Tulinkin lopulta siihen tulokseen, että epäonnistumisen pelko olisi sen arvoista, jos se onnistuisi.
Mä en opiskelisi tällä hetkellä Italiassa stipendillä, josta moni vain unelmoi, jos en olisi uskaltanut yrittää. Se oli aika lähellä, pakko myöntää. Mutta siinä vaiheessa kun haastattelukutsu putosi sähköpostiin, meni kyllä kaikki opit uusiksi. Mulla ei ollut Suomen paras keskiarvo enkä ollut hienossa Suomen parhaassa lukiossa enkä edes lyseossa, mutta silti jotkut ihmiset näki mussa jotain. En mä ennen sitä haastattelukutsuakaan kovin montaa kertaa ollut antanut periksi tai luovuttanut, ja ehkä se oli yksi syy, miksi mut valittiin.
Tämän kokemuksen varrella tulee varmasti monta sellaista hetkeä, kun tekisi mieli vain luovuttaa. Ensimmäisten viikkojen sopeutumisvaikeudet, sairastumiset, vastoinkäymiset kotona ja perheessä (joita itellä ei luojan kiitos ole) IB:n vaativuus ja muuten vaan tämän elämäntyylin rankkuus. Mutta kyse onkin siitä, luovuttaako. Luovuttaako, vai ottaako perus suomalaisen talvisota-asenteen ja menee läpi vaikka harmaan kiven. Laittaako itsensä sopeutumaan, yrittääkö kaikkensa siihen, ettei sairastuisi enää, yrittääkö ratkaista joitain vastoinkäymisiä myös välimatkan päässä, opiskeleeko sen verran, että pärjää ja on itse omaan menestykseensä tyytyväinen.
Mulla on täällä kaikki enemmän kuin hyvin. Tähän asti en oo kertaakaan vielä miettinyt, että haluaisin luovuttaa. Rakastan mun elämää liian paljon täällä, että jaksaisin edes ajatella sellaista. Edelleenkin, ei se elämä täällä ole parempaa, se on erilaista. Todella erilaista. Se ei sovi kaikille, mutta mulle se näyttää sopivan. Oon luonut täällä oman kokemukseni, ei kaikkien kokemukset ole samanlaisia. En ehkä juokse joka asuntolassa jokaikinen ilta vaan teen mielummin ne läksyt hyvin, mutta samalla tiedostan sen, että oon täällä nimenomaan sen elämyksen takia, en opiskelun. Tai voisiko sanoa, olen täällä sekä elämyksen että opiskelun takia.
Kyllä mulla on välillä ikävä Suomea ja mun rutiineja siellä. Mutta onhan tämä jotain aivan ainutlaatuista! Mä oon täällä, vaikka en ehkä uskonut, että pystyisin siihen. Veikkaan, että kovin moni muukaan ei uskonut. Ei ainakaan ne ihmiset, jotka on mua joskus yrittänyt potkia maahan. Mutta mä oon aina noussut ylös. Mulle ei ollut vaihtoehtona se, että olisin jäänyt sinne maahan makaamaan. Vaihtoehto oli vain nousta ylös aina, joka kerta, vaikka se olisi sattunut kuinka paljon. Ja nyt kun istun hiljaisessa asuntolassa valmiina lähtemään päivän viimeiselle oppitunnille, en voisi olla onnellisempi. Elän mun unelmaa.
Oikeastaan tekisi mieli kiittää kaikkia niitä, joiden takia olen nyt niin vahva. Ja ne henkilöt ei ole mun tukijoukkoja. Uskon siihen, että kaikelle on jokin syy. Ehkä niihin moniin, pitkiin vuosiin oli syy se, että vahvistin itseäni, että nyt tämä kaikki on mahdollista. Mutta kuka tietää. Mutta sen tiedän, että niin kauan kuin on pienikin toivonpilkahdus, en anna periksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti