keskiviikko 31. joulukuuta 2014

BYE BYE 2014


Vuoden viimeisinä päivinä mulla on yleensä ollut tapana muistella kulunutta vuotta. Mikä olisikaan parempi aika heijastella vuoden tapahtumia, syitä ja seurauksia, ja miettiä kaikkia niitä "oppitunteja", mitkä tämä vuosi jättää jälkeensä.

Vuosi 2014 oli mun elämässä haastava vuosi, ehkä kaikista haastavin tähän mennessä. 2014 oli kovan työnteon ja opiskelun, hauskan pitämisen, aikuiseksi tulemisen, tulevaisuuden suunnittelemisen ja henkilökohtaisten haasteiden vuosi. Paljon tuli opittua, mutta myös tajuttua kuinka paljon sitä oppimista vielä on.

Tänä vuonna haasteellista oli ehdottomasti opiskelu, mutta ehkä kaikista haastavina terveys ja siihen liittyvät ongelmat ja se, kuinka niihin ei aina voi vaikuttaa. Myös ihmissuhteet aiheutti ongelmia muutaman kerran, mutta suurimmaksi osaksi ihmissuhteiden kannalta oli varsin onnistunut vuosi. Ei siis voikaan muuta kuin kiittää kaikkia heitä, jotka ovat pysyneet rinnalla ihan koko ajan. Te kyllä tiedätte keitä olette.

Ensi vuonna on taas muutosten aika, kun viikon päästä lennän Italiaan viimeisen kerran. Toukokuun jälkeen elämässä puhaltavat jälleen uudet tuulet, mutta niiden eteen pitää tehdä kovasti töitä. Sen aika ei kuitenkaan ole vielä tänään, koska tänään on aika nauttia. Miettiä kulunutta vuotta, nauraa kaikille ihanille muistoille, ehkä itkeä tai mun tapauksessa haluta itkeä vähemmän mukaville muistoille. Tänään on lupa juoda hieman kuohuviiniä, ja vain olla. Murheet, suunnitelmat ja aikataulut siirretään suosiollo odottamaan huomista.

Oikein ihanaa ja mieletöntä Uutta Vuotta kaikille! <3

kuva täältä!

tiistai 16. joulukuuta 2014

JUURI NYT: HELSINKI-VANTAA

Täällä sitä taas istuskellaan. Erinäisistä syistä saatiin vain ensimmäinen ja viimeinen lento mun ystävän kanssa yhteisiksi, joten tällä hetkellä istuskelen täällä lentokentän Picnicissä ja odottelen häntä. Tämä on aina yhtä jännää, kun yhtäkkiä ympärillä puhutaankin pelkästään suomea. Tällä kertaa lähteminen oli helpompaa, ei ole enää suuria tunteita mukana. Tämä kerta eroaa sillä, että viime joululomalle lähtiessäni en tiennyt, että mikä kotona odottaa, ja kesälomalle lähtiessäni tilanne oli eri, kun oli juuri hyvästellyt puolet koulusta. Eilen muutama ykkösvuotinen kysyi, että olenko surullinen? Vastasin että ei, en ole, tämä tauko on nyt ainoa asia mitä tarvin, ja miksi loma olisi surullinen asia. He täsmensivät kysymystään sillä syyllä, että seuraavan kerran kun matkustan Italiaan, se on viimeinen kerta vähään aikaan, ja se on viimeisen lukukauden alku.

Itse en ajattele asiaa tuolla tavalla. Totta kai tiedän, että toukokuussa Duinon ja ihmisten hyvästeleminen tulee olemaan hankalaa, mutta sitä on turha miettiä vielä. Tiedän, että toukokuussa tulen olen olemaan valmis lähtemään, loppujen lopuksi tämä kokemus ei olisi niin vaikuttava jos se kestäisi yhtään pidempään.

Tällä hetkellä kuulokkeista kuuluu italialaisen miesartistin valloittava ääni, rakastuin hänen kappaleisiinsa viime viikonlopun aikana. Viime yönä valvottiin myöhään parhaimpien kavereiden kanssa. Hauskinta on se, kuinka osasta ihmisistä joista en viime vuonna niin välittänyt, on muodostunut mulle mun parhaimpia ystäviä. Elämä yllättää näköjään aina. Muutenkin kakkosvuotisena oleminen oli mulle huomattavasti helpompaa. Olin paljon sosiaalisempi, hurjasta opiskelutahdista ja -määrästä huolimatta. Parempi myöhään kun ei milloinkaan, kai.

Eilen keskustellessani parhaan ystäväni kanssa, tajusin, että muutuin paljon tämän lukukauden aikana. Vielä pari viikkoa sitten olin varma, etten muuttunut yhtään, mutta nyt on pakko ottaa nuo ajatukset takaisin. Tämä vuosi oli ehkä hieman hämärä mulle, olin jotenkin hukassa suurimman osan ajasta. En ole varma, että vieläkään tiedän, missä olen ja mitä haluan, mutta toivotaan, että vuosi 2015 tuo jotain päätöksiä mukanaan. Nyt kuitenkin pistetään kolmas lukukausi pakettiin, vaikka kouluhommia riittääkin koko lomalle. Muutaman päivän aion kuitenkin antaa itselleni vapaata, ja sitten taas uusilla voimilla uusien haasteiden kimppuun. Tulen päivittämään blogia myös loman aikana, ainakin ruokaremontti postausta on tulossa, joten pysykää kuulolla.

lauantai 13. joulukuuta 2014

MIELESSÄ JUURI NYT


 
Eilen meitä oli kasassa noin parinkymmenen hengen porukka, jonka kanssa kiersimme ympäri Duinoa laulamassa joululauluja ovelta ovelle. Oli ihan mahtavat kaksi ja puoli tuntia, ja joulufiilis kyllä nousi uusiin ulottuvuuksiin! Tällä viikolla sää on ollut myös parempi, auringonpaistetta vihdoin ja viimein varmaan yli kuukauden mittaisen sadeputken jälkeen… Meillä on menossa myös ”Italian week”, eli kaikilla ”kansoilla” (maanosilla yleensä) on vuorotellen viikot, jolloin on erilaisia työpajoja, maistiaisia ja se yleensä kruunautuu aina lauantaisin show’hun. Omaani osallistuin jo viime vuonna, joten tänä vuonna saan nauttia kaikkien muiden järjestämistä viikoista.
Alkuviikon postaukseen hieman viitaten, väsynyt meininki on jatkunut, mutta olen yrittänyt sen laittaa sitten sosialisoitumiseen, jatketaan koulujuttujen kanssa sitten kotona… Yksi koulujuttu pitäisi kyllä saada vielä hoidettua alta pois ennen maanantaita, mutta eiköhän se huomenna tule valmiiksi. Sitten voikin alkaa odottelemaan kotiinlähtöä meksikolaisen ystäväni kanssa, ja sitä myöten sitten joulua.

Yleensä lauantaiaamut olen jättänyt unelmoinnille – pinterestille ja spotifylle. Tänä aamuna vihdoin ja viimein myönsin itselleni, mitä OIKEASTI elämältäni haluan, sekä tärkeän että ei niin-tärkeän päätöksen, ja nyt hieman jännittää. Sain kuitenkin kavereilta sekä täällä että Suomessa hurjasti tukea suunnitelmieni kanssa, joten eiköhän se tästä. Tyypillistä minua on päätyä ratkaisuun, johon oli kovasti vannonut ettei tule päätymään… Jännittyneellä, mutta odottavalla mielellä täällä ollaan siis, ja jonkinmoinen sisäinen rauha on taas vaihteeksi löydetty. Tuon ei-niin-tärkeän päätöksen voin täälläkin jakaa, mikä liittyy hiustenväriin. Blondina olo on nähty, joten joululomalla tämän pään väri tulee vaihtumaan taas ruskeaksi. :D Tämä viikko on muutenkin ehkä ollut hieman syvällisempien ajatusten viikko, ja oma elämä ja sen suunta on ollut kyllä paljon mietinnän alla. Ennen kaikkea oma itseni, käyttäytyminen erilaisissa tilanteissa, sekä ympärillä olevat ihmiset.

Nyt kuitenkin valmistumaan illan show’hun, joka show’n yhteydessä meille annetaan jokin henkilö, keneksi meidän pitää pukeutua, ja mulle määrättiin henkilö jonka nimeä en edes muista enää, mutta joku italialainen tv-tähti se oli, ja sen verran voin kertoa, että asu tulee sisältämään blondit kiharat ja avaran kaula-aukon… Eli ei kun kiharrin käteen ja joulumusiikit soimaan, kohta sitä istutaan jo koneessa matkalla kotiin!

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Tarvitseeko aina jaksaa?

Asia, jota olen tämän lukukauden aikana miettinyt. Pitääkö aina jaksaa? Oikeastaan koko viimeisen viikon ajan olen ollut uupunut. Aamuisin on tehnyt mieli vain jäädä sänkyyn nukkumaan. Hyvänä esimerkkinä toimii sunnuntai, jolloin nukuin päiväunet. Ei siinä mitään, mutta 1) yleensä en ikinä nuku päiväunia ja 2) nukuin noin kolme tuntia ENNEN ILLALLISTA. Opiskelun kanssa ei ole motivaatiota, puhumattakaan pääsykokeista, ja ainoa asia mikä on pyörinyt mielessä, on ollut kotiinlähtö. Pakko päästä kotiin rauhoittumaan, nukkumaan, syömään kunnon ruokaa, vain olemaan. Mikään ei ole huvittanut. Mun kämppis sanoi mulle suoraan, että se ei ihmettele yhtään. Vedin liian tiukalla koko syksyn, en antanut itselleni yhtään armoa. Opiskelua, opiskelua, kirjoja ja oppianeita toistensa perään. Aamupalalla historian- tai pääsykoekirjan kanssa, ettei aika mene hukkaan. Liika on liikaa.
Jutellessamme samasta aiheesta kämppikseni kanssa, kysyin, että miten selviän ensi lukukauden? Jos nyt tämä oli liian pitkä aika ja lopussa ei saa enää itsestä mitään irti, miten sitten ensi lukukausi ja loppukokeet, joista viimeinen on päivä ennen valmistujaisia? Jos en jaksanut nyt loppuun asti, mitä käy toukokuussa, kun kyseessä ovat tähänastisen elämäni tärkeimmät kokeet? 

Olen yleensä ollut ihminen, joka ei koskaan luovuta. Yksi asia mikä minussa on muuttunut UWC:n aikana, on ehdottomasti ollut tämä asia. Jätin italian opiskelun kesken, koska opettajani oli sanonut, että minun ei ehkä kannattaisi jatkaa… Voisin väittää, että entinen minä ei olisi ikinä luovuttanut, päinvastoin, entinen minä olisi opiskellut italiaa entistä enemmän, ja näyttänyt sille opettajalle, että kuka osaa ja kuka ei. Nykyinen minä oli kuitenkin ihan tyytyväinen päätökseen jättää italian opiskelu, koska se hyödyttäisi muita aineita. Se on totta, eikä mua italian poisjättö kaduta, mutta mietin vain, että miten tähän pisteeseen on tultu. Onko se hyvä vai huono juttu, että joskus osaa luovuttaa ja päästää irti?
Ahdistuksen kanssa olen myös käynyt taistelua pääni sisällä tulevaisuudestani. Mennäkö opiskelemaan sinne minne kaikki olettavat mun menevän, vai ollako rohkea ja tehdä päätöksen välittämättä muiden mielipiteistä? Tämä on helppo kysymys, muiden mielipiteiden huomioiminen ei ole ikinä ollut mun prioriteetti, ennemminkin käyn kamppailua itseni kanssa. Mennäkö opiskelemaan sitä, minkä syvällä sydämessä tietää olevan se oikea ala, vai mennäkö opiskelemaan sitä alaa jonne on koko elämänsä ajan tähdännyt? Vaikeita asioita, vielä vaikeampia ajatuksia.

IB:ltä suoraan suomalaiseen yliopistoon pääseminen on aika harvinaista, johtuen ihan siitä syystä, että siinä missä yo-tutkinnon suorittaneilla ihmisillä on kirjoitusten lopusta asti pääsykokeisiin aikaa valmistautua, mikä on käytännössä noin kaksi ja puoli kuukautta, on IB:n loppukokeiden jälkeen noin puolitoista VIIKKOA, mikä sisältää mun tapauksessa myös valmistujaiset sekä maasta toiseen muuton. Kiitos ja hei, siis. Sen takia yritän antaa itselleni hiukan armoa, että vaikka en pääsisikään sisään tänä vuonna, voin viettää upean välivuoden jonka jälkeen olisin täysin varma siitä mitä haluan, ja olisi uutta puhtia lukea pääsykokeisiin. Tässä asiassa en kuitenkaan aio luovuttaa, vaan luen mitä pystyn, ja jos pääsen sisään, hyvä, jos en, harmi ja ensi vuonna kokeillaan sitten uudestaan.

Huolimatta väsyneestä meiningistä ja ”laiskottelusta”, on elämään mahtunut onnellisiakin hetkiä viime päivien aikana. Teekupposet ja keskustelut niiden äärellä, lukemattomat ruokala-keskustelut ja laulut (sori iskä, tiiän että ruokapöydässä ei saisi laulaa, mutta kun…), projektiviikkosuunnitelmat, päivän ensimmäinen ja ainoa kahvikupponen aamiaisella, mielettömän kauniit auringonnousut ja –laskut, tähtitaivas, talvilomasuunnitelmat, lukemattomat halit ja vaihdetut hymyt, mielenkiintoiset keskustelut joka tunnilla… Kyllä niitä ilonaiheitakin siis riittää.

Aina ei siis tarvitse jaksaa. Kyllä kai sen vielä jonain päivänä oppii. Siihen mennessä ei kuitenkaan kannata stressata turhia, eikä unohtaa niitä elämän pieniä, kauniita hetkiä. Tulevaisuus ei murehtimalla muutu eikä järjesty, eivätkä kasaantuvat koulutyöt ahdistumisella hoidu. Välillä on kuitenkin hyvä vain päästää irti, antaa itselle luvan olla jaksamatta ja taistelematta. Mutta vain välillä. Nyt olisi vielä kolme deadlinea jäljellä, ja sen jälkeen aion sallia itselleni muutaman päivän vapaata. Sitten taas uusilla voimilla uusien projektien ja IB:n viimeisen lukukauden kimppuun. Ja Suomi, kuuden päivän päästä nähdään! :)

tiistai 2. joulukuuta 2014

JOULUKUU

Joulukuu, ja kaikki blogit täyttyvät erinäisistä blogikalentereista. IB eikä UWC-elämä hirveänä anna tilaa järjestää ihan kokonaista joulukalenteria, mutta mietin että laitetaan pientä eloa tännekin. Eli jos teillä on postausehdotuksia, aiheita joista haluaisitte kuulla enemmän, juttuja joista haluaisitte nähdä kuvia yms. niin nyt voi laittaa ehdotuksia tulemaan kommentoimalla tähän! :) Lupaan toteuttaa osan niistä näiden kahden viikon aikana, ja loput sitten joululoman aikana kun on parempi netti ja vapaa-aikaa. Miltä kuulostaa?

Ja koska teitä kuitenkin kiinnostaa, projekti elämäntapamuutos on sujunut suhteellisen hyvin. Mistään en oo joutunut luopumaan, mutta olo on keveämpi ja parempi kaikin puolin, erityisesti henkisesti. :) Mutta lupaan tästäkin kirjoitella lisää heti, kun elämä vähän rauhoittuu (=kun laskeudun Helsinki-Vantaalle kahden viikon kuluttua).

Nyt mä lähden suihkun kautta nukkumaan, ihanaa joulukuuta kaikille! <3

torstai 27. marraskuuta 2014

MINÄKIN TAHDON


Huomenna eduskunta äänestää tasa-arvoisesta avioliittolaista. Minun kantani on niinkin yksinkertainen kuin KYLLÄ. Siihen on monia syitä, mutta toisaalta, miksi se tarvitsisi mitään erityisiä syitä? Uskon ihmisoikeuksiin, siihen, että kaikilla on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi tasa-arvoiseksi.

En ala syytämään argumentteja nyt tähän, koska muut ihmiset ovat tehneet sen puolestani. Mutta pyydän, ota taukoa mitä ikinä oletkaan tekemässä kymmeneksi minuutiksi, ja lue edes osa seuraavista artikkeleista. Ne kaikki kertovat hyvin siitä, miksi tämä kyseinen laki pitää saada läpi.


http://yle.fi/uutiset/jari_tervo_mutta_suurin_niista_on_rakkaus/7646757

http://m.aamulehti.fi/kotimaa/stubbilta-tunteikas-kirje-avioliittolain-uudistamisesta-aika-on-tasa-arvon-puole?v=1

http://nyt.fi/a1305882969276

Jos et mitään muuta lue, lue edes tämä:

http://tepposakkinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/180867-jotta-voisi-pitaa-kadesta-kiinni


Kiitos ja kuittaus. Huomenna on ensimmäinen ykkösvuotisten meille järjestämä EE show, toivotaan että laki menee läpi että pystyy olemaan juhlatuulella!

lauantai 22. marraskuuta 2014

REHELLINEN.



Olen aina pyrkinyt olemaan rehellinen, oli kyse sitten mistä tahansa. Ja ajattelin tehdä saman nyt. Kuten suurin osa teistä luultavasti tietää, kaksi vuotta sitten pudotin painoa. Paljon. Muutamassa kuukaudessa minusta tuli kuin eri ihminen. Joka tapauksessa, sen jälkeen kun sain tietää että pääsen UWC:hen ja varsinkin nyt näiden puolentoista vuoden aikana, on kaikki nuo silloin pudotetut ja kadotetut kilot tulleet takaisin, vaikka kovasti silloin vannoin, ettei niin pääsisi käymään.

Älkää ymmärtäkö mua väärin. Oon aika mukautuvainen ihminen, ja hyväksyn itseni, näytti se puntari mitä lukemia sitten tahansa. En oikeastaan edes muista tilannetta, milloin en olisi ollut tyytyväinen peilikuvaani. Uskon siihen, että sen saa, minkä eteen tekee töitä, ja jos valitsee perjantai-iltana suklaalevyn lenkin tai kuntosalin sijasta, on ihan turha valittaa. UWC-kokemukseni olenkin mennyt  "ihan sama" asenteella, ja en ole, valitettavasti, hirveänä kiinnittänyt huomiota terveelliseen ruokavalioon ja liikuntaan. Onhan tämä elämäntyyli haaste, mutta tekosyyhän se vain on. Joka tapauksessa, nyt päätin, että tämä saa riittää. Tämän päätöksen taustalla on monta syytä, ja eikä pienimpänä tämä viime aikainen sairastelu. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, niin se vaan on. Myös ihan normaali olotila on huomattavasti parempi, jos viitsii vähän kiinnittää huomiota siihen mitä sinne suuhun pistää, ja jos muutamalle lenkille viitsii raahautua. Ja pakko myöntää, jossain alitajunnassa pyörii mukana myös ylioppilaskuva ja -mekko, ja olisihan se ihan kiva, että näyttäisi siinä kuvassa suhteellisen hyvältä. ;-)

Tiedän, että UWC kokemuksen tarkoitus ei ole yleensä mikään elämäntaparemontti, mutta miksi sen pitäisi olla toisinkaan päin? Uskon syvästi siihen, että jos kiinnitän enemmän huomiota kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, olen enemmän kykeneväinen ottamaan tästä kokemuksesta enemmän irti. Terveenä pysyminen on hyvä ensimmäinen askel... Ottaen huomioon IB:n ja abivuoden ja sen, että ajankäyttö on täällä eri luokkaa kuin Suomessa, projekti elämäntapamuutos tulee olemaan erilainen. Pitää suunnitella enemmän etukäteen, pitää kiinnittää enemmän huomiota laatuun eikä määrään - sekä liikunnassa, ruokavaliossa että unessa. Mutta uskon, että pystyn siihen. Uskon oikeastaan, että pystyn mihin tahansa, jos haluan sitä tarpeeksi. Ja nyt tuntuu siltä, että haluan tätä niin paljon, että pystyn tämän toteuttamaan.

Jotkut saattavat nyt ihmetellä, että miksi ihmeessä mun piti kirjoittaa tästä julkisesti? Siihen on kaksi syytä, joista ensimmäinen on se, että haluan kirjoittaa ajatuksiani ylös jonnekin, koska se toimi viimeksikin. Toinen syy on se, että nyt kun julkaisen tämän tekstin, mun on vähän pakkokin onnistua... Paineen merkitystä ei ikinä sovi aliarvioida. ;-)

Tämä elämäntapaprojekti ei tähtää 6-packiin, fitnesskisoihin, ei edes "bikinikuntoon", vaan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Tähtäimessä on hyvä olo, ja tiputetut kilot tulevat olemaan vain palvelus tulevaisuutta varten, mutta tiputettujen kilojen määrän kanssa ei ole tavoitetta. Tavoilleni mukaisesti suunnitelma tälle projektille löytyy, ja se on hyvin yksinkertainen: järkevää syömistä proteiinipitoisesti tässä pastahiilarierikoismaassa, enemmän liikuntaa ja sitä myöten raikasta ilmaa aivoille opiskelujen välissä, sekä enemmän lihaskuntoa joka on jäänyt kyllä ihan minimiin täällä.

Tiedän, että siellä ruutujen takana on varmasti monta ihmistä, jotka ovat valmiita lyömään vetoa sen puolesta, että epäonnistun. Hyvä. "Whenever you feel like giving up, think of all the people who would love to see you fail." Ja te loput, jotka uskotte muhun, toivottakaa onnea, koska sitä tullaan tarvitsemaan! Lupaan tulla kertomaan kuulumisia tästäkin blogiin, vähintään kerran kuukaudessa, ja noh, sitten nähdään miten käy!

torstai 20. marraskuuta 2014

ARKEA


Kivoja nämä päivät, kun on vaan yksi tunti koulua, ja sekin alkoi kahdeksalta, joten sain hoidettua sen heti alta pois. Eihän mulla normaalisti tämmöisiä päiviä ole, mutta nyt on pitkä viikonloppu jolloin koulun taideopiskelijat ja useat opettajat matkustavat Roomaan, joten siitä johtuu tämä vapaus. Mun kuudesta opettajasta on kolme poissa maanantaihin asti, joten on vähän kevyempi loppuviikko.
Tosiaan, tällä viikolla oli sitten se kauan odotettu Extended Essay deadline sekä ToK deadline, joten nyt on sitten kaksi tärkeää asiaa poissa to do -listalta, ainakin vähäksi aikaa. Maanantaiksi pitäisi tehdä matikan projektin eka luonnos, joten vieläkään kiire ei lopu. Mutta hei, enää neljä deadlineä ja viisi koetta ennen joululomaa, joten eiköhän tämä tästä!

Mutta jospa se niistä opiskeluista sitten. Joululomaan on enää 26 päivää, ja tänä vuonna se ei kyllä tunnu yhtä jännittävältä kuin viime vuonna. Tuoreessa muistissa on vielä se jännitys viime vuodelta, kun oli näkemässä perheen ja kaverit pitkästä aikaa. Noh, tunteet tasoittuu näköjään UWC:ssakin ja tänä vuonna kotiin meneminen tuntuu mukavalta. On mukavaa päästä nukkumaan omassa sängyssä, syömään ruisleipää ja oltermannia, hengittämään kylmää talvi-ilmaa, hengailemaan omien kavereiden kanssa, ja ihan vaan katsomaan telkkaria ja olemaan. Toki joululomallakin pitää opiskella, saada muutamat projektit hoidettua alta ja lukea pääsykokeisiin, mutta sitä rentoutumista kyllä todellakin odotan eniten. Tänä vuonna tilanne on eri myös, koska meksikolainen ystäväni tulee mukanani joulun ajaksi, joten pitää yrittää keksiä jotain kivaa tekemistä. Mutta kyllä me jo yhdessä sovittiin, ettei mitään erikoista edes tarvi tehdä, on ollut nimittäin sen verran hektiset viikot takana sitten, kun Oulun lentokentälle vihdoin ja viimein laskeudutaan.

Viime aikoina tulevaisuus on myös mietityttänyt. Suomesta tulen itseni ensi vuonna löytämään, se on varmaa, mutta se että mistä, miksi ja mitä tekemässä, mitä opiskelemassa, on vielä auki. Tavallaan se on jännittävää, mutta ei tämä epätietoisuus ole ihan mun juttu kuitenkaan. Yritän lohduttautua sillä ajatuksella, että ei mun vielä edes tarvi tietää täysin mitä elämältäni haluan, koska mulla on aikaa. Aikaa tehdä virheitä, oppia niistä ja löytää se oma polku. Tämä aika vuodesta on vissiin yleensäkin se aika, kun UWC-oppilaat tajuaa, että tämä kokemus ei jatku ikuisesti, ja että meidän aika täällä on rajoitettua. Toki UWC elämä ei lopu valmistumiseen, mutta ehkä sitä juuri sen tajuamisen takia oppii ottamaan siitä enemmän irti. Ymmärtää taas, kuinka etuoikeutettuja me kaikki olemme täällä ja muissa kouluissa tästä kokemuksesta, jonka vain harva saa elää ja kokea.

Semmoista siis tänne. Normaalia arkea, mielenkiintoisia keskusteluja, väsyneitä aamuja, paljon kahvia. Sulkapallotunteja, vapaaehtoistyötä, coca-cola zeroa hypäreillä, myöhäisiä kirjastoiltoja, turhautumista deadlinejen hurjaan määrään, onnistumisen tunteita, vapaaehtoistyötä, maailmanpolitiikasta keskustelemista. Kämppiksen uusia tatuointeja, halauksia, ikkunasta kuuluvia italian kielisiä keskusteluja, Triestessä kävelemistä, whatsapp-keskusteluja, spotifyn samoja soittolistoja kerta toisensa jälkeen... Suomi, kohta nähdään! <3

perjantai 14. marraskuuta 2014

YKSI NIISTÄ PÄIVISTÄ, JOLLOIN SUOMEEN SYNTYMINEN TUNTUU LOTTOVOITOLTA

Täällä puolen maailmaa ollaan taas sairaana... Viikon terve jakso oli välissä, ja nyt taas vietetään viikonloppu omassa huoneessa. Luultavasti tämä on vielä jatkoa siitä parin viikon takaisesta angiinasta, ja siitä tullaankin siihen, miksi Suomeen syntyminen näinä päivinä tuntuu lottovoitolta.
1) Suomessa angiinan toteamiseen käytetään nielunäytettä, eli labran kautta. Täällä avataan suu, johon lääkäri kurkkaa taskulampun kanssa, ilman mitään näytetikkuja, ja antaa antibiootit kouraan. Kiitos.
2) Jos kaksi viikkoa angiinan jälkeen on taas nielurisat turvonneet, mulle annetaan kouraan uusi antibioottikuuri. Ilman mitään kokeita taaskaan. Maanantaina katsotaan uudestaan, sanoi lääkäri.
3) Yrität mennä apteekkiin ostamaan särkylääkkeitä kello 14.40. Apteekin ovelle päästyäsi huomaat, että se on mennyt kiinni tunti aiemmin, ja aukeaa seuraavan kerran 15.30. Loistavaa.
4) Kyseiset särkylääkkeet ovat apteekissa noin 4 kertaa kalliimpia kuin vastaavat Suomessa.

Eli rivien välistäkään ei tarvitse edes lukea, kuinka naurettavaa touhua tämä mun mielestä täällä on. Mutta olosuhteisiin on kai totuttava, ja lääkäreihin luotettava, vaikka meillä onkin tässä koulussa kyseisen asian kanssa ollut ongelmia.
Mutta, lääkäriongelmista huolimatta menee hyvin. Sick lististä huolimatta kirjoitin mun Extended Essayn valmiiksi tänään, jee!!! :) Ihan hullua tosin... Vastahan mä olin ykkösvuotinen joka tuskaili aiheen kanssa, ja nyt noin 100 työtuntia myöhemmin se on viimein valmis. Oon ihan mielettömän ylpeä itsestäni, ihan sama mikä arvosana sieltä tulee. Kirjoitin aiheesta, joka oikeasti on mulle tärkeä, johon riitti mielenkiintoa ja tein kaiken aikataulussa. Nyt pitäisikin hyökätä sitten ToK essayn kimppuun, joka tuottaa hiukan enemmän ongelmia... Varsinkin kun deadline on keskiviikkona, enkä saisi hirveänä rasittaa itseäni tämän viikonlopun aikana.. Ehh.

Tästä tullaankin tähän IB:n huonoon piirteseen, mielestäni. Koska CAS eli aktiviteetit+vapaaehtoistyö on osa tutkintoa, meitä kannustetaan menemään aktiviteetteihin vaikka olisi hiukan sairas, tai ainakin heti parannuttua. Ongelmahan on se, että siinä on varsinkin urheilun kohdalla suuri terveysriski... Pitää siis osata priorisoida itse, viime viikolla, kun olin vasta lopettanut antibioottien nappailun, ilmoitin mun sulkapalloa ohjaavalle opettajalle, että voin tulla, mutta en rasita itseäni. Onnekseni kyseinen opettaja on yksi ihanimmista ihmisistä, ja antoi totta kai luvan jäädä huoneeseen.

Koska olen joka postauksessa tämän maininnut, niin sanottakoon nyttenkin, että 32 päivää ennen joululomaa! Ihan hurjaa, tämä lukukausi on kyllä mennyt ihan silmän räpäyksessä. On ollut tähän asti vaativa, mutta myös erittäin palkitseva lukukausi, mutta myös niille seikkailuille ja ihanille hetkille on kouluhommien lomassa jäänyt aikaa. :) Kerrotakoot myöskin tähän loppuun, että eilen vastaanotin mun ensimmäisen pääsykoekirjan, hurjaa!

lauantai 8. marraskuuta 2014

AIKATAULUA JA OPISKELUA

Mulla on meneillään aika intensiivinen viikonloppu opiskelun parissa, joten ajattelin, että voisin hyvin näpytellä teillekin muutaman sanan opiskelusta, siitä mikä merkitys sillä on mun elämässä ja miten se toimii täällä UWC-maailmassa. Haluan kuitenkin painottaa, että tämä on mun oma henkilökohtainen näkemys, eikä sillä ole mitään tekemistä kenenkään toisen kokemuksen kanssa. Jokaisella on omat prioriteetit, jokaisella omannäköisensä kokemus, mutta tämä avatkoon vähän mun kokemusta.

Oma normaali viikonpäiväni sujuu suurimmilta osilta näin, toki jokainen päivä tulee eteen jotain ylläreitä, mutta perus kaava on tämä, ja kellonajat ovat suuntaa antavia:
06.00 tai 06.40 herätys (riippuu päivästä kumpi kellonaika)
07.00-07.40 aamupala, yleensä historian kirjan kanssa
08.00-13.15 oppitunteja, mulla on joka päivä vähintään yks hypäri jonka yleensä käytän juoden kahvia ja opiskellen
13.15 lounas
14.00 kotiläksyjä
17.00-19.00 aktiviteetteja
19.00 illallinen
20.00 aktiviteetti/opiskelua
21.00-23.00 opiskelua/sosialisoitumista
23.00 nukkumaan

Eli kuten tästä "aikataulusta" saattaa huomata, opiskelua kertyy joka päivä ihan kiitettävä määrä. Luultavasti moni ihminen siellä ruudun toisella puolella pyörittelee päätänsä mun aikataululle ja rutiineille, mutta ne on mulle erittäin tärkeitä, ja ne on osa omaa UWC-kokemustani. Viime vuonna kokeilin elää hieman aikatauluvapaampaa elämää, ja se vain pahensi aikaansaamattomuuttani ja arvosanoja. Joten tänä vuonna päätin, että palaan takaisin siihen, miten toimin itse parhaiten. En ikinä pakota itseäni noudattamaan tuota kaavaa, vaan jos tulee eteen jotain muuta kuten teehetki uuden tuttavuuden kanssa tai venynyt pitsaillallinen, ne menee yleensä aina opiskelujen edelle.

Aikaansaamattomuus on yleinen pahe UWC-maailmassa. Ainakin täällä Italiassa on ihan yleistä, että opiskelijat viivyttelee läksyjen tekemistä niin pitkään, että lopulta päätyvät tekemään läksyt yön viimeisimpinä tunteina ja seuraavana aamuna ne samat oppilaat nukkuvat oppitunneilla, ja iltapäivällä ennen aktiviteetteja. Viivyttelemistäkin on kuitenkin monenlaista, ja jos sen käyttää johonkin millä on oikeasti merkitystä, se on todellakin okei ja tarpeellistakin. Kävin just eilen tästä keskustelun ystäväni kanssa, että yleisesti ottaen tämä nähdään "normaalina UWC-kokemuksena". Mutta toisaalta, kyllä minun ja tämän samaisen ystävän kokemukset ovat ihan yhtä arvokkaita, vaikka saadaankin nukuttua tarpeeksi yön aikana.

Ajankäyttö on siis täällä todella tärkeää, sillä elämä on niin hektistä. Musta itsestäni vain tuntuu, että tämä on mulle ainoa oikea tapa toimia. Se ei ole oikea kaikille, eikä tarvikaan olla. Mutta ilman minkäänlaista aikataulua palauttaisin luultavasti kaikki tehtävät myöhässä, ja unohtaisin tehdä puolet niistä. Tähän mennessä tämän todella hektisen kolmannen lukukauden aikana olen tehnyt suurimman osan töistäni niin, että ne ovat valmiita päivä pari ennen deadlinea. Näin säästyy pahimmalta stressiltä, ja luultavasti tuloskin on parempi.

Mitä tulee opiskeluun, olen aika radikaalisti muuttanut opiskelutapaani viime vuodesta. Siinä missä vuosi sitten saatoin opiskella kokeeseen tunnin edellisenä iltana, tänä vuonna aloitan useamman päivän aiemmin, jotta viimeisenä iltana voin vaan kertailla. Ja tulokset puhuvat puolestaan... Mutta toisaalta, en kadu sitä, etten viime vuonna panostanut niin paljon opiskelemiseen, koska viime vuonna keskityttiin enemmän hauskanpitoon, ja ei tänne pelkästään opiskelemaan tultu, ei todellakaan. On pakko jättää aikaa myös rentoutumiselle, liikkumiselle ja spontaaneille päähänpistoille, ja niissä tapauksissa ei paljon aikataulua mietitä. Olen myös yleensä jättänyt perjantain pelkästään rentoutumiselle ja laiskottelemiselle, että saa vähän virtaa viikonloppuun. Sen iltapäivän ja illan aikana saan tehdä mitä haluan, oli se sitten lenkkeilyä, sosialisoitumista, Triesteen menemistä tai sängyllä makoilua ja musiikin kuuntelemista.

Tänä viikonloppuna mun on tarkoitus viimeistellä mun Extended Essay, koska sen deadline on puolentoistaviikon päästä, sekä aloittaa ja saada hyvään alkuun ensimmäinen luonnos mun ToK esseestä, jonka deadline on ensi perjantaina. Eli ensi viikon voin hyvällä omallatunnolla keskittyä ToK esseeseen, kun EE on jo valmis (toivottavasti). Mulla on tiedossa myös yksi tärkeä koe, joten aion myös alkaa opiskelemaan siihen, jotta ensi viikolla ei olisi niin kiire. Keskiviikoksi meidän pitää lukea yksi kirja, ja senkin kanssa olen loppusuoralla, jottei tiistai-iltana tulisi paniikkia.

Opiskelu on tärkeä osa UWC-kokemusta, mutta se ei ole koko kokemus. Itselleni sillä on merkitystä siksi, että haluan osoittaa itselleni, että pystyn mihin tahansa, jos olen valmis tekemään tarpeeksi töitä. Sillä on myös merkitystä siksi, että koko elämäni ajan olen opiskellut ahkerasti tähtäimenäni hyvät loppuarvosanat, joten nyt en halua enää antaa periksi. Yksi syy on myös se, että pidän opiskelusta. Tykkään kirjoittaa muistiinpanoja, alleviivata, lukea kirjoja ja etsiä tietoa. Syys siihen, miksi opiskelen "kunnolla", enkä vain hutaise läksyjä ja muistiinpanoja vaan kirjoitan ne huolella ja yksityiskohtaisesti on se, että uskon iskän aikanaan kertomaan lauseeseen "siten pelaat miten harjoittelet". Eli tässä tapauksessa, kun teen läksyt ja muistiinpanot yksityiskohtia myöten, pystyn hyödyntämään ne myös loppukokeissa, enkä menetä pisteitä sen takia, että olen tottunut huolimattomuuteen.

Mutta koska tämän postauksen perusteella luulette, etten tee muuta kuin opiskelen, kerron myös mitä muuta aion tehdä tänä viikonloppuna. Tänään meillä on open mic, joka tarkoittaa siis sitä, että kokoonnutaan yhteen, ja illan aikana kuka tahansa voi mennä ja laulaa tai soittaa tai lausua runoja yms, joten olen ehdottomasti menossa yleisöön. Sitä ennen ajateltiin syödä pitsaa illalliseksi. Open mic jälkeen on Mickey's, eli ihmiset ovat menossa tanssimaan, ja itse menen sinne, jos on fiilistä mennä. Huomenna on Gender and Sexuality group ja katsotaan siellä elokuva, mutta muita suunnitelmia ei ole vielä.

Mutta nyt siis tuumasta toimeen ja EE:n pariin, rentouttavaa viikonloppua kaikille! :)

lauantai 1. marraskuuta 2014

POSTIKORTTI LJUBLJANASTA VAIHTUI POSTIKORTTIIN SAIRASTUVALTA

Heipä hei! Viime postauksesta on taas näköjään kulunut yli kuukausi.. Tällä hetkellä mun pitäisi olla Ljubljanassa kävelemässä ympäri kaupunkia, mutta toisin kävin ja kirjoitan tätä ihan omalta sängyltä. Kieltämättä hieman harmittaa, sillä oltiin varattu upea asunto keskeltä Ljubljanan keskustaa parhaiden kavereiden kanssa, mutta tälle ei nyt voi mitään. Eli angiinaa täällä sairastetaan taas vaihteeksi, jee.

Tämä kuukausikin meni taas ihan mielettömän nopeaa. Lokakuu koostui deadlineista, aurinkoisista ilmoista, myrskyistä, tulevaisuudesta ahdistumisesta, surullisista mutta myös iloisista uutisista, upeista auringonlaskuista, pitkistä ja lyhyeistä kävelylenkeistä luonnon helmassa, paljosta määrästä kahvia ja liian pienestä määrästä unta.


Koulu sujuu hyvin, ja kun saatiin lokakuun alussa arvosanat, olin nostanut jokaikistä, ja olin niiden harvojen joukossa joille sattui näin päin käymään. :D Mutta todistinpahan taas itselleni, että kova työllä saa tuloksia. Palautin mun Extended Essayn ensimmäisen luonnoksen, ja sain hyvää palautetta. Nyt pitäisi parantua, että pääsisi korjaamaan sen ja sen jälkeen palauttaa ihan viimeisen version siitä. Pidin myös ToK esitelmän tällä viikolla. ToK eli Theory of Knowledge on varmaan jokseenkin samanlaista kuin lukion ykkösen filosofian kurssi, lähinnä keskustellaan siitä miten me tiedetään jotain yms. Se kurssi on pakollinen, ja koostuu tunneista sekä 2000 sanan esseestä sekä noin 20 minuutin esitelmästä. Mä tein mun esitelmän luonnonsuojelusta ja siitä, että miten me voimme oikeuttaa lakien rikkomisen jos tavoitteena on suojella luontoa, ja käytin esimerkkinä mm. Sini Saarelaa ja Greenpeacea. Esseetä pitäisi myös aloittaa kirjoittamaan heti kun tästä taudista päästään eroon, kahden viikon päästä näyttää nimittäin olevan deadline ensimmäiselle luonnokselle...

Käytiin pari viikkoa sitten myös Ikeassa, ja vaikkei mitään kummallista lähtenytkään mukaan, kyllä lihapullat maistuikin hyviltä!! Ensi viikolla pitäisi alkaa tilailemaan pääsykoekirjoja, mutta se että mihin, jääköön salaisuudeksi täällä blogin puolella. Joka tapauksessa Suomen yliopistohaku tulee olemaan erittäi vaativa mulle, koska mun IB loppukokeiden jälkeen mulla on pahimmillaan vain yksi viikko ennen pääsykokeita. Elikkä vaikeaa tulee olemaan välttää välivuosi...


Mitäs muuta... Meillä on itseasiassa ollut koululla todella tapahtumarikas kuukausi, mutta kaikesta en halua enkä koe tarpeelliseksi kirjoittaa edes. Mutta joitain mainitakseni, meillä oli DIF -festivaali jossa puhuttiin web-kameroiden kautta muiden UWC-koulujen kanssa mm. UWC:n arvoista ja niiden toteutumisesta, IB:n tarpeellisuudesta/sopivuudesta UWC kokemuksen yhteyteen yms. Juhlittiin myös Roosanauhapäivää, ja pidettiin myyjäiset, jonne itsekin lahjoitin kakun myytäväksi.

Tiistaina jatkuu taas koulu, ja siitä alkaakin varmaan koko IB:n raskin urakka. Marraskuu tulee olemaan täynnä isoja ja tärkeitä deadlineja, kuin myös muita kouluhommia, aktiviteetteja, EE-showta ja Aasia-viikkoa. Kiirettä tulee siis olemaan, ja nyt pitäisikin parantua nopeasti, että pääsisi tekemään töitä, ettei tippuisi heti kärryiltä. Mutta ei kai siinä, enää 45 päivää ennen kuin pääsen Helsinki-Vantaalle perinteisesti ostamaan lohiruisleivän ja salmikkia, mutta tällä kertaa en luultavasti kotiudukaan yksin, sillä mun viime vuoden kämppis Meksikosta tulee luultavasti mun mukaan. Joululomalla onkin sitten aikaa latailla akkuja, mutta myös tehdä kouluhommia ja lukea niihin ihaniin pääsykokeisiin. ;)

Nyt jatkan kuitenkin ihmettelemistä, että mitä sitä tekisi, kun tuo kuume ei vain tahdo laskea eikä kurkkukipu häipyä... Ihanaa marraskuuta kaikille, ihan missäpäin maailmaa olettekaan. <3

P.S JALOA SYNTTÄRIÄ ISI <3

tiistai 30. syyskuuta 2014

KUULUMISIA

Yli kuukausi toista vuotta takana. Aika menee ihan älyttömän nopeaa, ja kokoajan on perjantai tai maanantai. Koulujuttuja on enemmän kuin koskaan aikaisemmin, mutta tähän asti oon pysynyt yllättävän tyynenä. IB:n kolmas lukukausi on tunnettu vaativuudestaan, sillä se on täynnä deadlineja. En tiedä, vaikuttaako mun tyyneyteen se, että mulla ei ole yliopistohakemuksia -> vähemmän tehtävää. Vaikka siitäkin huolimatta saan jokaisen minuutin kulutettua joko kouluhommia tehdessä, nukkuessa tai jossain aktiviteetissa.
 
 
Kakkosvuotisena oleminen on lähtenyt mukavasti käyntiin. Mun luonteelle sopii huomattavasti paremmin olla "se joka tietää kaiken ja vastaa kysymyksiin", eikä se jonka täytyy kysellä niitä kysymyksiä. Ykköset on lutusia, ja toivoisin, että olisi hieman enemmän aikaa sosialisoitua. Tällä hetkellä se sosialoisoituminen rajoittuu ruokailuihin, mikä on harmi.
 
Mun CAS-ohjelma, eli aktiviteetit, pysyy samana viime vuodesta. Mitäpä sitä hyvää vaihtamaan, ja tykkään niistä jokaisesti niin hirmuisesti etten vain halunnut vaihtaa. Eli liikuntana jatkuu sulkapallo, luovana Current Affairs ja edelleen käyn saman naisen luona Triestessä kerran viikossa vapaaehtoistyönä.
 
 
 
Niin kuin jo sanoin, yliopistohakemuksien teko on kiivaassa käynnissä, kaikilla muilla paitsi mulla. Katsellessa vieressä koulukaverien intoilua - ja tuskailua, hakemuksista ja haastatteluista itselläkin olisi ehkä hieman hinkua ottaa loppukiri ja hakea jonnekin muualle kuin Suomeen. Mutta kuitenkin tiedän se, että Suomeen hakeminen on mulle se paras vaihtoehto, ja sen takia halu hakemiseen on jäänytkin pieneksi.
 
Tässä kuukauden aikana on ehtinyt tapahtua paljon, mutta päällimmäisenä nousee mieleen Peace One Day jota juhlittiin samaan tapaan kuin viime vuonna, pitämällä show Triesten pääaukiolla. Erona edellisvuoteen oli se, että aamulla vierailimme Triestessä olleella keskitysleirillä, ja sen jälkeen koulu jakaantui noin viiteen eri paikkaan syömään lounasta paikallisten järjestöjen kanssa. Päivä oli erinomaisesti onnistunut, ja show oli upea ja keräsi kehuja kyllä moneltakin suunnalta.
 
 
Seuraavien viikkojen aikana on tiedossa yhä enemmän deadlineja, mutta kuukauden päässä häämöttää myös long weekend. Tällä hetkellä suunnitelmat ovat vielä todella auki, mutta saas nähdä mihin sitä tällä kertaa päädytään - vai päädytäänkö mihinkään. Suomi-laskurikin näyttää enää 77 päivää ennen joululomaa, mikä ei loppujen lopuksi hirveän pitkä aika ole. Yhtään ikävä mitään loskasyksyä ei kieltämättä ole.
 
Tämmöistä tänne siis, varastin aikaa kirjoittaa tämän postauksen, koska historian tunti peruttiin. Se tarkoittaa siis sitä, että tänään mulla on vaan kaks oppituntia. Lopetin italian opiskelun, koska se ei joka tapauksessa ollut osa mun tutkintoa, ja nyt mulla on enemmän aikaa keskittyä vaativimpiin aineisiin, ja johti siihen, että mulla on joka päivä max neljä oppituntia. Ja Italian poisjättäminen on kyllä jo johtanut positiivisiin seurauksiin muissa aineissa. Joka tapauksessa, kiireet jatkuu ja blogille ei varmasti tule olemaan aikaa. Mutta hengissä ollaan ja hyvin menee, ja siihen tähdätään, että heinäkuussa saisi yo-lakin nostaa päälaelle mahdollisimman hyvien tulosten kera.
 
 
Joten palaillaan toivottavasti pian, mä lähden nyt kirjoittamaan muutaman sanan mun Extended Essaytä ennen matikan tunnin alkua. Ciao! :)

perjantai 29. elokuuta 2014

TÄÄLTÄ PILVIEN PÄÄLTÄ, VOIN MUISTAA TÄMÄN MAAN.

Kuinka nopeasti kolme kuukautta voi mennä? Todella nopeasti. Täällä sitä jälleen kerran istutaan, öisellä Helsinki-Vantaalla. Takana matkustusta jo yli kahdeksan tuntia, vielä sellaiset 21 edessä. Fiilikset on sekavat, mutta niin kai ne on aina, kun lähtee. Tällä kertaa hyvästit oli jo aavistuksen helpommat, mutta ei kai niihin ikinä koskaan ehdi tottua. Kuulokkeista kuuluu ne kesän biisit, mitkä tuo parhaimmat muistot mieleen.

Kolme kuukautta sitten saavuin Suomeen epävarmana omasta tulevaisuudestani. En ollut varma mitä haluan tehdä tulevaisuudessa, en edes tiennyt, että missä maassa haluaisin Italian jälkeen opiskella. Luulin jo, että olin lopullisesti karsinut Suomen pois niistä vaihtoehdoista. Mutta jos jotain tiedän enemmän nyt kolme kuukautta ja kaksi päivää myöhemmin, niin sen, että Suomessa haluan ehdottomasti jatko-opiskeluni tehdä. Pelkästään sen tajuaminen auttoi hieman tämän mitähaluantehdäisona -stressin kanssa. Välivuosihan mulle tulee aivan pakostakin, koska pääsykokeet ovat niin aikaisin. Mutta ei välivuosi ole huono vaihtoehto, kunhan sen osaa ottaa ja elää oikein.


Tämä kesä oli kyllä jotain ihan hullua. Paras kaikista, omalla tavallansa. Tämä kesä oli täynnä spontaaneja ja hulluja päähänpistoja, seikkailuja. Onnenhetkiä, ahdistumista, huonoja päiviä, hyviä ilmoja. Mielenkiintoisia keskusteluja, uusia ystäviä. Duino-ystävän Suomessa käynti oli yksi kohokohta. Työntekoa, opiskelua, paljon pesäpallopelejä. Liian vähän liikuntaa, liikaa herkkuja, liikaa shoppailua. Tuhlaamista, säästämistä, draamaa ja tylsiä päiviä. Mutta mitään en kadu. En mitään. JA TOTTA KAI MYÖS ARMI KUUSELAN VIERAILU MUHOKSELLA. (Kauneimmat naiset tulee aina Muhokselta ;) Ja olin myös maikkarin ilta-uutisissa. Nyt on ne 5 sekuntia julkisuutta koettua. Hehheh.


Nyt on sitten edessä omalla tavallaan mun elämän suurin koitos. IB:n viimeinen vuosi ei ainakaan helppona ole tunnettu. Töitä on tehtävä paljon, ja kokoajan. Mutta tunnen olevani niin valmis, kuin vain mahdollista on. Varmasti tulee olemaan rankkoja päiviä, öitä ja viikkoja. Kuukausiakin. Mutta kyllä mulla on kova luotto siihen, että selviän. Jos muutkin on IB:n selvittänyt, kyllä minäkin. Niin kauan, kun teen parhaani, en voi pyytää itseltäni mitään muuta.

Outoa tulee varmasti myös olemaan se, että kakkoset ovat poissa. Okei kamalaa sanoa tämä ääneen, mutta itse ainakin henkilökohtaisesti sopeuduin tuohon ajatukseen kesäloman aikana todella hyvin, ja oon todella innoissani uusista ykkösistä! Vaikka vähän pelottava ajatus onkin se, että nyt mä oon se kaikkitietävä kakkonen.. Hui.


Joten nyt on, jälleen kerran, aika jättää Suomi-elämä (ja pesiksen ratkaisupelit.. t.katkeraminä) hetkeksi, ja palata siihen toiseen elämään. Kolme ja puoli kuukautta ei ole pitkä aika, ja sitten saa taas tulla nauttimaan tästä elämästä hetkeksi. Ja oikeastaan, koko vuosi on mennyt niin älyttömän nopeaa, että huhhuh. Ja kakkosvuosi menee kuulemma vielä nopeammin... Jännityksellä odottaen, mistä löydän itseni ensi vuonna ;)

Ja loppuun vielä kiitokset kaikille ihanille ystäville, sukulaisille ja perheenjäsenille, jotka teki tästä kesästä ikimuistoisen. Erityiskiitos Tiinalle, joka jaksoi ja jaksaa joka päivä kuunnella mun tuskastumista elämään. Ootte tärkeitä. <3

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

#SUMMERHAPPINESS pt.2

.. koska uusien otsikoiden keksiminen on liian vaikeaa.


Kesäloma on jatkunut samaa rataa. Töitä, juhlimista, unettomia öitä.. Opiskelua, pesäopallokatsomossa istumista, vapaapäiviä, jäätelöä, yöuintia, ajelua. Mulla on nyt toinen vapaapäivä menossa, ja kaksi vielä edessä. Kouluhommat kaatuu päälle, ja niitä on pakko saada raivattua pois tieltä, koska ensi viikon tiistaina odotan tänne maailman parasta vierasta.. Eli yks mun parhaimmista kavereista on tulossa viikoksi mun luo Suomeen! Oon niin innoissani, en malta edes odottaa, että mistä kaikista seikkailuista tullaan löytämään itsemme. En myöskään malta odottaa turistin näkökulmaa, sekä parhaimpien suomiperinteiden ja -juttujen näyttämistä. Jeejeejee. Mutta sitä ennen on vielä paljon tehtävää, joten.. Ciao!

maanantai 14. heinäkuuta 2014

#SUMMERHAPPINESS

Kesäonnea. Monenlaista. Pitkät roadtripit jo ennestään nähdyillä alueilla, kuten myös uusissa paikoissa. Ihanista ilmoista nauttimista monessa muodossa - pesäpallokatsomossa, torinrannassa Oulussa, terassilla kylmä juoma kädessä, parhaiden kaverien kanssa grillailulla.. Melkeen jokaisen futiksen MM-kisojen pelin vahtaamisesta. Flunssasta kärsimistä ja unettomia öitä.Vanhojen ystävien tapaamista, mutta myös uusiin ihmisten tutustumista. Tyhmistä whatsapissa lähetyistä selfieisä, spotifyn top-listojen kuuntelemista, hiusten leikkaamisesta.Töiden tekemisestä ja iloisista asiakkaista, kuten myös opiskelusta ja liian nopeasti kuluvaan aikaan turhautumisesta.


Olin ehkä hiukan yliarvioinut mun käytettävissä olevan ajan tänä kesänä. Oon pahasti opiskeluista jäljessä, mutta minkäs teet, kun on kokoajan liian kivaa. Mun tämän kesän motto oli, että jokaiselle ehdotukselle (no okei ei nyt ihan kaikille), sanon kyllä. Ja niin oon kyllä tehnytkin. Kotona ei oo hirveänä ehtinyt olemaan. Mutta seikkailuille kesä onkin luotu. Parhaat seikkailut syntyvät spontaanisti, ja suunnittelemattomat illat ovat aina parhaita. Töiden takia varmaan onkin helppo ottaa vapaahetkistä ja -päivistä kaikki irti. Spontaaneja päähänpistoja, kotiin hipsimistä aamuyöllä, paljon tyhmiä juttuja ja naurua. Ehkä vähän myös tulevaisuuden suunnittelua - sen stressaamista, pelkäämistä, mutta myös odottamista.


Välillä on niin kivaa, että Italiaan takaisin lähtö tuntuu haikealta. Mutta sitä on turha murehtia vielä. Edessä on vielä täydet kuusi viikkoa, tarkemmin 46 päivää, Suomi-aikaa jäljellä. En oo ehtinyt tekemään puoliakaan niistä jutuista joita olin aikonut tehdä, mutta toisaalta oon tehnyt puolet enemmän suunnittelemattomia juttuja. Joten en valita. Vielä on monta aurinkoista ja varmasti myös sateista päivää jäljellä. Monta kesäyötä täynnä seikkailuja edessä. Monta juttua koettavana ja tehtävänä. Ja myös ne koulukirjat avattavana. Joten tuumasta toimeen siis. Palaillaan pian.


maanantai 23. kesäkuuta 2014

MY FIRST YEAR IN A NUTSHELL..

Melkein kuukausi sitten loppui mun ensimmäinen vuosi Italiassa. Kun saavuin Suomeen sillon 27.5 tiistaina, aloitin työt paikallisessa supermarketissa heti seuraavana aamuna, joten varsinaista kunnon ikävää ja duinostalgiaa en oo ees ehtinyt saada. Siitä lähtien aika on mennyt aika tiiviisti töissä, opiskelemalla (...), kavereiden kanssa oleskelulla ja treenaamisella. Mutta toisaalta ihan hyvä, etten kirjoittanut tätä postausta heti. On ollut aikaa miettiä ja pohdiskella.

Italia ja vuosi siellä muutti mua. Viimeisellä viikolla luin siellä kirjeen, minkä kirjoitin itselleni ensimmäisinä päivinä. Tein ja saavutin kaiken minkä halusin. Ennen kaikkea sen, että pohjimmiltani olen silti sama, sarkastinen minä. Moni asia mun elämässä ja mun luonteessa, arvoissa (ja ulkonäössä) on muuttunut, mutta se sama tyttö siellä vieläkin on. Olen kansainvälisempi, avarakatseisempi, avoimempi, mutta myös paljon kriittisempi. Kriittisempi itseäni kohtaan, muita kohtaan ja maailmaa kohtaan. En stressaa enää niin paljon, kuin ennen. Oon oppinut elämään hetkessä, tekemään spontaaneja juttuja. Kaikkea ei tarvitse suunnitella, ja yleensä ne parhaat jutut ja muistot syntyvätkin hetken mielijohteesta. Oon "lämpimämpi" ihminen, latinojen kanssa asuminen ja niiden parhaina ystävinä oleminen on siedättänyt mut ymmärtämään monia haleja ja poskipusuja päivässä. Se on vain niin luonnollista. En oo enää niin "hienohelma", kuin ennen lähtöä. Lautasten ja haarukoiden jakaminen on ihan normaalia, kun niitä ei ole tarpeeksi. 


Musta tuntuu, että oon se sama ihminen, mutta silti kadotin itseni monta kertaa tämän vuoden aikana. Kuinka monta kävelylenkkiä teinkään silloin kallioilla olevilla poluilla, kun tuntuu että oma itseni, omat arvot ja tulevaisuudensuunnitelmat olivat ihan hukassa. En vieläkään tiedä, mistä tulen löytämään itseni ensi vuonna. Mutta nyt osaan suhtautua siihen mielenrauhan kanssa. Jos ennen UWC:tä välivuosi kuulosti vain luusereiden valinnalta, tällä hetkellä itselleni ei voisi olla sopivampaa vaihtoehtoa. Vuosi aikaa miettiä, seikkailla, ja elää. Löytää ihan oikeasti itsensä, jos se on edes mahdollista. Ehkä ymmärtää se, mitä haluan tehdä elämälläni. Tarkoituksena on suunnata Etelä-Amerikkaan, ja sen enempää suunnitelmia ei ole. Eikä tarvi olla. 

Jos pitäisi tiivistää ensimmäinen vuoteni muutamaan sanaan, en tiedä, mitä valitsisin. Mun tunteet vaihteli niin laidasta laitaan vielä loppuvuodestakin, että on mahdotonta kuvailla mitään. Omalla tavallaan elämäni parasta aikaa tähän mennessä. Seikkailu, täynnä spontaaneja päähänpistoja, mutta myös sitä "tavallista arkea" ja opiskelujen kanssa kamppailemista. Päällimäisenä ajatuksena on myös se helpotus siitä, että on vielä toinen vuosi jäljellä. Nyt tietää mitä pitää tehdä paremmin, enemmän, mihin panostaa vähemmän ja mitä pitää välttää. Seikkailusta on puolet takana, mutta optimistisemmin vielä puolet edessä. Puolet ihmisistä vaihtuu, mikä tuo uusia mahdollisuuksia, uusia seikkailuja. En malta odottaa, mutta onneksi tämä kesäkin tarjoaa vielä kahden kuukauden verran edestä seikkailuja ja haasteita. Vaikka sitten siellä s-marketin kassalla. 

tiistai 27. toukokuuta 2014

THEY SAY HOME IS A PLACE WHERE YOU'RE NEEDED, THEN I AM HOME NOW, BUT I AM LEAVING..

.. Mutta onneksi vain kolmeksi kuukaudeksi.
Tällä hetkellä istun Helsingin lentokentällä. Mun silmät on punaiset ja naama turvoksissa valvotuista tunneista, mutta enemmän itketyistä kyyneleistä. Sunnuntaina jätin Duinon sekä puolet ihmisistäni taakseni kolmeksi kuukaudeksi. Ja no, ne loput puolet, osan niistä ehkä pysyvästikin.
Sunnuntai oli mulle rankin päivä koko vuoden aikana. Ja se on aika paljon sanottu, varsinkin jos ottaa huomioon sen, kuinka vaikeita ensimmäiset viikot olivat. Sunnuntaita edelsi kaksi unetonta yötä (yhteensä 3 tuntia niiden kahden yön aikana), mutta sitä ennen en oikein osannut itkeä. IB-show oli perjantaina, ja sitä valmistellessa ja stressatessa meni koko viikko, joten sen jälkeen olin liian väsynyt tuntemaan mitään. Perjantaina sen show'n jälkeen mentiin kaikki satamaan yöksi, mutta valuin yön pikkutunneilla ihan sänkyyn asti nukkumaan kahdeksi tunniksi ennen lauantain valmistujaisia. Valmistujaiset lauantaina oli myös ihan jees, olin aika väsynyt enkä oikein osannut tuntea mitään. Käytiin silloin illalla Candyn kanssa syömässä pitsaa viimeisen illan kunniaksi, ja muuten vietin ajan sen seremonian jälkeen hyvästelemällä lauantaina lähteviä ihmisiä ja viettämällä aikaa muiden kanssa ja auttamalla joitain kavereita pakkaamisessa. Lauantai-iltana mentiin kaikki yöksi meidän isoimman asuntolan pihalle. Laulettiin ja juteltiin, urheimmat nukkui. Tunnin sain nukuttua siellä pihalla, ennen kuin viideltä aamulla iso osa mun läheisimmistä kavereista lähti. Sen jälkeen siivoskeltiin asuntolaa ja jätettiin taas uusia, ja uusia hyvästejä. Halusin itse päästä vähän helpommalta, ja kävin itse hyvästelemässä ne ihmiset, jotka halusin. Tiesin, että jossain vaiheessa tulisin murtumaan, ja siinä vaiheessa kun lähdin hyvästelemästä yhden mulle lähimmistä kakkosvuotisista, murruin ihan täysin. Sen jälkeen koko päivä menikin vähän sumussa.
Menin sitten yhdelle kaverille yöksi, joka asuu Duinon lähellä. Päivä meni niinkin rattoisalla tavalla, kuin että oltiin niillä lounasaikaan. Syötiin lounas, menin nukkumaan itkuisena. Mut herätettiin sitten illalliselle. Söin illallisen, menin jälleen itkuisena nukkumaan. Heräsin aamulla hieman parempana. :D Kotona mun pitäisi olla tiistaina viiden aikaan illalla (kohta!!!), ja aloitin tosiaan matkustamisen viideltä illalla maanantaina. Pakko rakastaa näitä vuorokauden matkustusaikoja.
Mutta tosiaan. Tuli vähän yllätyksenä, kuinka rankkaa lähteminen oli. Puolet on vasta/jo ohi, mutta en vain vieläkään pysty ymmärtämään sitä, että kun tullaan elokuussa takaisin, puolet ihmisistä on ihan uusia. Mulla on/oli monta tosi läheistä kakkosvuotista, enkä vaan pysty ymmärtämään, että ne ei tule olemaan mun jokapäiväisessä elämässä enää. Totta kai tulen näkemään niitä tärkeimpiä vielä, mutta ei se ole sama asia. Ymmärrän myös hyvin sen, että tämä kaikki on osa tätä kokemusta, osa elämää. Sen tiedostaminen ei vain tee mitään helpommaksi.
Nyt pitäisi yrittää kääntää elämä takaisin Suomeen vähäksi aikaa. Edessä on kolme kuukautta Suomi-aikaa, johon tulee mahtumaan paljon töitä (aloitan jo huomenna aamuna reippaana!) ja opiskelua. Mutta myös laatuaikaa perheen ja kavereiden kanssa, hauskanpitoa ja unohtumattomia hetkiä. Ei se auta. Suomalaisella sisulla kai sitä tästäkin päästään yli. Kirjoittelen vielä myöhemmin tällä viikolla yhteenvedon tästä ykkösvuodesta, tää nyt on tämmönen olen Suomessa -ilmoitus enemmän. :)

maanantai 19. toukokuuta 2014

Time falls away, but these small hours, these small hours still remain


“There are times when the actual experience of leaving something makes you wish desperately that you could stay, and then there are times when the leaving reminds you a hundred times over why exactly you had to leave in the first place.”  - Shauna NiequistBittersweet: Thoughts on Change, Grace, and Learning the Hard Way


sunnuntai 11. toukokuuta 2014

FOR GRANDMOTHERS

Esikuvia. Molemmat niistä, vastaan jos kysytään kuvailemaan isoäitiäni. Isoäiti sanana tuo mieleen kiikkustuolissa sukkia kutovan mummon, joten senkin takia sana isoäiti ei sovi mun tekstiin. Leena-mummu ja Vuokko-mummo, niin oon kutsunut pienestä pitäen. Eikä kummassakaan vieläkään näy merkkejä siitä, että ne jäis siihen kiikkustuoliin kutomaan sukkia. Vaikka ne kutovatkin sukkia. Ja pitävät samalla mun jalat lämpimänä.

Aloitetaan Kempleen mummusta. Siitä, joka leipoo maailman parhaimmat munkit. Ihana pullantuoksuinen talo, jonne on aina niin turvallista mennä. Aika paljon oon siellä varmaan yöpynytkin, aina varsinkin silloin, kun pitää herätä kello 03.00 aamuyöllä ja lähtä viemään mua jollekin asemalle. Ei ole helppoa ei, haha. Sinne ollaan pyöräilty sekä minä että veli, ja ainakin mut lupasit hakea kesken matkan autolla, jos en enää jaksaisi. Mutta jaksettiinhan me. Kempeleen mummula on mulle se turvapaikka, mihin lukuisat lapsuuden onnelliset tapahtumat sijoittuu. Oli ne sitten tämmöisen haluan-olla-kaupunkilaisen tytön innostuksia siitä, että Zeppelin on ihan vieressä, tai liukumäkileikeistä etupihalla. Tai mustikoiden syömisestä suoraan metsästä.

No entäs sitten Muhoksen mummo? En tiedä, että mistä aloittaisin. Kaikki lentopallo- ja pesäpallopelit mitä tulitte papan kanssa katsomaan, ja mitä mentiin ja mennään varmasti ensi kesänäkin yhdessä katsomaan. Se, että lähdit tueksi Helsinkiin kun mun kohtalo UWC:n kanssa määriteltiin, merkitsi niin paljon. Oli niin paljon helpompaa kestää ne haastattelut, aika ennen haastattelua ja erityisesti jälkeen, kun ei tarvinnut yksin stressata montaa vuorokautta. Ja entäs sitten se kansallispuku.. Mun salainen haave, joka tuli toteen tänä vuonna. En voi ikinä kiittää tarpeeksi siitä. Joten kiitos, vielä kerran.
Rohkaisit mua myös lukemaan Haanpään kirjoja. Nyt on pakko myöntää, että silloin vuonna 2011 kun ensimmäisen kerran luin, en ihan tajunnut lukemaani. Nyt, melkein 3 vuotta myöhemmin voin ylpeänä kertoa, että oon kasvanut sen verran, että ymmärrän. Niin paljon, että luin ilman mitään kouluvelvollisuuksia. Se on tärkeää.

Molemmat isoäidit on opettanut mulle niin paljon tärkeitä asioita - kovan työn merkitystä, mutta myös omien juurien tärkeyttä. Myös sitä, millaista on olla hyvä ihminen, sekä sitä, että hyväksyy epätäydellisyyden ja sen, ettei kaikessa tarvitse olla se numero yksi. Enkä olisi tänä päivänä oma itseni ilman näiden asioiden ymmärtämistä.
Tänä äitienpäivänä siis toivoisin olevani Suomessa, ja pystyväni antamaan ison halauksen kaikille kolmelle elämäni tärkeimmälle naiselle. Mutta halataan sitten kun tavataan seuraavalla kerralla! Ihanaa äitienpäivää teille kaikille. <3

Rakkaudella,

Minä

FOR MOM


Se miten hyvä koti on, ei riipu rikkaudesta, eikä väljyydestä,

eikä kauneudesta, eikä ylellisyydestä. Kaikki riippuu äidistä.– G.W.E.Russel -


Jos mulla on yksi ihminen kehen pidän yhteyttä eniten täältä välimatkan päästä, se on luonnollisestikin äiti. Ihana äiti, siellä monen tuhannen kilometrin päässä. Äiti, joka silti jaksaa itkeä lentokentällä kun lähden, tai tulen, vaikka sen pitäisi olla jo tuttua hommaa. Äiti, joka leipoo maailman parhaita korvapuusteja, mutta joka ei silti osaa tehdä yhtä hyvää rahkaa kuin minä. Äiti, joka jaksaa joka viikko huolehtia mun rahatilanteesta ja siitä etten opiskele liikaa..

Jos joku mulle on opettanut elämässä paljon, se olet ollut sinä. Mikä on oikein ja mikä väärin, mitkä ovat seurauksia asioista joita ei kannattaisi tehdä. Mikä on oikein toisia ihmisiä kohtaan, mikä on oikein itseäni kohtaan. Äiti, joka on ollut tukena tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka mokailisin kuinka. Tai saisin kuinka järjettömiä ideoita, kuten esimerkiksi UWC-haku.. Olet opettanut sen, että elämässä pitää aina tehdä töitä niiden asioiden eteen, mitä oikeasti haluaa. Mitään ei saa ilmaiseksi. Jos jotain asiaa ei osaa, sitä pitää vain harjoitella niin kauan, että se alkaa sujumaan. Oli kyse sitten kemian koealueesta tai lentopallosta.
 Ei me olla monestikaan samaa mieltä, mutta se johtuukin varmaan siitä, että ollaan niin samanlaisia. Välillä tulee riideltyä, mutta silti aina tiedän, että ne riidat ei kestä kauaan. Ja ei meidän enään tarvi tapella ainakaan yhtä paljon kuin ennen, haha.

Vasta välimatkan päästä voin nähdä, kuinka paljon teet töitä. Et pelkästään työpaikalla, mutta myös kotona. Pyykinpesu, astioiden peseminen, ruoanlaitto, koirien lenkitys... Näitähän riittää. Ei olekaan enää niin helppoa, kun vaatteet eivät ole puhtaina, tai edes siinä pisteessä että sitä pyykinpesuainetta joutuisi itse mennä ostamaan.. Tai vaikka aloittaa siitä, että tietäisi missä asteissa mitkäkin pyykit pitää pestä ja millaisella aineella. Ei ole helppoa kasvaa aikuiseksi.

Ei mulla ole hirveänä sanoja, muuta kuin että vaikka tänä äitienpäivänä en olekaan siellä, enkä vielä ensi vuonnakaan, enkä voi luvata olevani muinakaan vuosina näiden jälkeen, toivotan ihanaa äitienpäivää sinne miesvaltaiseen taloon! <3

With love,

Minä




maanantai 28. huhtikuuta 2014

CALL IT MAGIC, CALL IT TRUE.

Hei kaikki! Se ois taas maanantai, tuntuu että viikot vaan lentää ohitse.. Viime viikolla ei taaskaan tullut postailtua (hups kahteen viikkoon..)oli sen verran tunteikas viikko ettei kyennyt kyllä mihinkään ylimääräiseen. :D Eli viime viikko oli tämän vuoden viimeinen viikko, jolloin aktiviteetit kulki vielä mukana. Joka päivä ja joka puolelta kuului kokoajan "this is the last time.." ja oli meillä ykkösilläkin vähän haikeat fiilikset kaikesta tuosta. Torstaina oli sitten kakkosien viimeinen koulupäivä, koska perjantina ei ollut koulua ollenkaan italialaisten pyhäpäivästä johtuen. Torstai-iltana kakkoset lähti "leavers dinnerille" ja sillä aikaa koko Duino oli ykkösten hallussa.. En aio kertoo yhtään enempää, koska muunmuassa mun tuleva ykkönen varmasti lukee tämän, joten ei saa paljastaa liikaa! Sen verran voin sanoa, että perjantaina tuli itkettyä kahteenkin otteeseen kun oli vähän tunteikasta.
Lauantaina oli sitten prom, joka kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti oli todella mukana. Leivoin lauantai iltapäivästä sinne semmoiset 130 keksiä, jotka meni hyvin kaupaksi. Sen jälkeen vähän bilemoodiin pääsyä luottokavereiden kanssa ja valmistautumista illan promiin. Siellä tuli sitten muutama tunti tanssittua ja otettua kuvia jonka jälkeen väsyneenä nukkumaan. Hauskaa oli.
Eilen... Jaa,a. Heräsin myöhään ja missasin aamupalan, sen jälkeen kahvittelua ennen lounasta ja lounaan jälkeen tiukkaa opiskelua (hieman kesäreissujen suunnittelemista) muutama tunti. Sen jälkeen paistettiin lettuja ja sen jälkeen vielä dinnerille... Sen jälkeen vaan jotain random hengailua ja opiskelun välttelemistä. Peruspäivä siis. 


Eli fiilikset on tosiaan ollu hieman haikeat viimeiset pari viikkoa.. Samalla sitä yrittää nauttia joka hetkestä, mutta varsinkin nyt kun kakkoset on kaivautunu kirjakasojen alle ja valmistautuu ens viikolla alkaviin loppukokeisiin, on jo hieman alakuloinen tunnelma. Koulurakennus on hiljainen kun vain ykköset on siellä. Meidän "kouluviikko" on siis rakentunu kahdeksanpäiväiseen "cycleen" ja huomenna alkaa viimeinen meillekin, eikä se edes kestä koko kahdeksaa päivää. Ensi viikolla alkaa meidänkin end of year examsit, ja tein just aamulla lukusuunnitelmaa niitä varten. Ihan hullua.

Mulla oli aamusta tänään kaks tuntia, nyt kaks vapaata ja sen jälkeen vielä yks tunti. Historian tunnilla ajatukset kääntyi väkisinkin espanjan sisällissodasta kotiinlähtöön, ja hieman kyllä pelottaa. Oon lahjakkaasti onnistunut luomaan itselleni todella kiireisen ja työntäyteisen kesän, joten ei mulla tuu olemaan paljon aikaa (onneksi) edes ajatella.. Mutta silti, kolme kuukautta on pitkä aika muuttaa elämä taas paikasta toiseen, varsinkin kun tietää, että se on taas väliaikaista. Tällä hetkellä mua toki enemmän mietityttää se, että aika loppuu kesken kaikkien tärkeiden ihmisten kanssa. Toki niitä kaikista tärkeimpiä tulee näkemään jatkossakin, mutta suurimman osan kanssa tuskin tavataan enää. Kaikki lähtee eri puolelle maapalloa. Mutta tää on osa tätä kaikkea, ja se pitää vain hyväksyä, vaikka tekis kuinka kipeää. Varmasti viimeisenä päivänä tulee paljon kyyneleitä vuodatettua, mutta sitä on turha miettiä vielä (vaikka mietinkin). Halusin vain tänne purkaa vähän syvällisempiä ajatuksia pitkästä aikaa.


Viimeisestä päivästä puheenollen, tai ainakin toiseksi viimeisestä, me siis tehdään vielä yksi show kakkosille, IB-show. Mut valittiin sen show'n järjestäjäksi yhdessä kahden muun tytön kanssa, joten työtä tulee todellakin riittämään seuraavat neljä viikkoa. Halusin pitää itseni mahdollisimman kiireisenä loppuun asti, että on vähemmän aikaa miettiä.. En oo ikinä ennen kohdannut tällaista tunnetta/tilannetta, ja nyt vasta tajusin tätä kirjoittaessani, että oon oikeastaan paniikissa. :-D En oo valmis kakkosvuotiseksi! Totta kai ootan innolla että pääsen syksyllä tutustumaan kaikkiin uusiin ykkösiin, mutta se samalla tarkottaa sitä että niin moni mulle tärkeistä ihmisistä ei oo enää mun jokapäiväisessä elämässä.. Mutta ei se auta kuin nauttia nyt näistä viimeisistä viikoista niin paljon kuin mahdollista (=opiskelusta ja kokeista huolimatta). Nyt alan kattoon läpi hieman koulujuttuja ennen vikaa tuntia. Toukokuu tulee olemaan todella hiljainen blogin osalta, en halua ottaa mitään stressiä tästä (ihan niinkun se ei ois aina hiljainen...haha). Palataan asiaan kunnolla Suomesta sitten, toki pieniä postauksia saa odotella. :)


lauantai 12. huhtikuuta 2014

RUNNING OUT OF TIME

Moikka kaikille! Arki on jälleen iskenyt päin kasvoja ehkä kovempaan kuin ikinä. Ykkösien työmäärä on tällä hetkellä enemmän kuin kakkosten jotka jo pikku hiljaa alkavat valmistautua loppukokeisiin. Meidät ollaan työllistetty kaikilla kokeilla, Internal Assessmenteillä (IA, 2000 sanainen "tutkimusessee", joka lähetään IB:lle ja jotka vaikuttaa loppuarvosanaan). Nytkin mun pitäisi olla kirjoittamassa kyseistä kauhukirjoitelmaa sekä Economicsiin että historiaan mut päätin sen sijaan tulla kirjoittaan teille, haha.


Kevään saapuessa Italiaan myös kaikki muut, sekä ihmiset että tapahtumat, ovat heränneet henkiin, joten tekemistä todellakin riittää. Välillä vähän liiankin paljon, joten unet ovat viime aikoina jääneet hieman vähemmälle. Valittaa ei kuitenkaan sovi, koska joka ilta meen hymyillen nukkumaan eikä aamulla harmita herätä ylös, kun tietää että on paljon kivaa tekemistä.

Kuitenkin myös huoli tulevaisuudesta on herännyt. Viime viikolla meillä kävi täällä kasa Britti-yliopistoja markkinoimassa, ja tällä viikolla meillä oli "life after UWC" esittely.. Mä oon ite tällä hetkellä aika paljon välivuoden kannalla, mutta kattoo nyt vielä. Onhan tässä vielä vuosi aikaa, haha. Me myös valittiin meidän Extended Essay aineet, ja mä valitsin historian. Tuun luultavasti myös saamaan sen, koska oon jo puhunut mun opettajan kanssa mun aiheesta ja sen mielestä se on tosi mielenkiintoinen, joten mulla on todella korkeat odotukset että saan tehdä sen historiaan enkä englantiin. Kerron aiheesta enemmän sitten, kun oon rajannut sitä hiukan.. Historian EE vaatii hirveänä töitä, joten kesä vietetäänkin sitten töissä ja kirjastossa, haha.


Mulla ei oo mitään hajua mistä kirjoittaisin.. Ööö meillä on ollut viimeaikoina mm. Holi (intialaisten joku kevätjuhlajuttu), Duinostock (world peeeace) ja tänään oli open day eli siis kaikki duinolaiset ja lähialueiden asukkaat sai tulla kattoon koulutiloja yms. Joka viikko ja viikonloppu tapahtuu jotain kesälomaan asti, haha. Enää alle kuukausi ennen ykkösvuoden "loppukokeita" ja siinä välissä on pääsiäinenki niin eihän tässä oo enää aikaa jäljellä. Mutta koska oon (taas) väsynyt, lähen suosiolla tekeen jotain muuta mikä vaatii vähemmän aivotöitä! Ihanaa lauantai-iltaa kaikille!

perjantai 28. maaliskuuta 2014

LATELY

*kirjoitettu keskiviikkona, julkaistu perjantaina. 

Hups. Pieni tauko.. Pahoittelut siitä, elämä on ollut melkoista paikasta toiseen juoksemista viime aikoina. Viimeksi taisin postata päivä ennen Budapestiin lähtöä. Lupaan tosissani yrittää päästä takaisin siihen postaus per viikko -tahtiin.  Mutta joo, mistä sitä alottaisi.. Project week oli upea! Uusia tuttavuuksia, ihana kaupunki, vapaaehtoistyötä, kaupungilla käppäilyä, hieman juhlimista, yhdessä kokkaamista ja unohtumattomia seikkailuja. Budapestistä lähdin päivän aiemmin kuin suurin osa, ja lensin siis pitkäksi viikonlopuksi Suomeen. Ihana miniloma Suomessa, ihania ystäviä ja perhettä ja sukulaisia, täysi-ikäisyyteen astumista ja sitä juhlimista, oman kansallispuvun saamista. Ja tietysti myös ruisleipäikävän helpottamista.


Sen jälkeen täällä onkin tapahtunut vaikka mitä! Latinoweek heti kun tultiin takaisin ja upea show ja muita aktiviteetteja, viime viikon third year reunion sekä MUN (model united nations) ja muuten ihan perus opiskelijaelämää. MUN oli ihan mieletön kokemus, edustin Venäjää ja olin Disarmament and International Security Committeessa, ja me kohdattiinkin paljon haasteita. En oo ikinä ennen kohdannut propagandaa noin paljon mitä viime viikon aikana, kun otin selvää Venäjän suhtautumisesta Iranin ydinaseisiin tai kansainvälisiin miehityksiin. Jouduinkin kunnon tulituksen kohteeksi kun saatiin keksitty kriisi jossa Putin ilmoitti, että ne on siirtänyt osan ydinaseista Krimille. Tuohan ei ole totta (onneksi!) mutta jouduin kyllä ihan kunnon hyökkäyksen kohteeksi, mutta hoidin sen kunnialla kotiin. MUN konfrenssin lopuksi mut "palkittiin"kin hienolla "the most likely to be kicked out from the committee" nimityksellä.. Hehheh, tuli taas vähän puolustettua "omia" eli tässä tapauksessa Venäjän mielipiteitä..

Mitäs muuten? Tällä viikolla oon ollut sairas, ja tämä päivä eli keskiviikko (saa nähdä milloin pääsen julkaisemaan tämän tosin..) ja maanantai menikin sitten sairastaessa. Huomenna on jo pakko päästä ihmisten ilmoille. Ilmat on ollut ihan mielettömän hyvät tähän viikkoon asti, semmoista +20 joka päivä.. :) Aika menee niin nopeasti, kohta on jo huhtikuu mikä on viimeinen kokonainen kuukausi täällä. Paniikki alkaa iskemään, koska ykkösvuoden loppukokeet häämöttävät jo edessä ja niihin pitäisi alkaa valmistumaan, mutta samalla aikaa pitäisi ottaa kaikki irti kakkosten kanssa oleskelusta.. Ihan pian saadaan myös tietää meidän omat ykköset, ja ainakin täällä kuulee melkein joku päivä jonkun hehkutuksia niiden omista tulevista ykkösvuotisista. Eli aika malttamattomalla mielellä täällä ollaan.


Tämä kevät tuo mukanaan paljon ihania juttuja, kiireitä opiskeluissa, mutta sitä myöten myös kesän ja uudet seikkailut. Ennen kesää on kuitenkin luvassa vaikka mitä kivaa täällä Italian päässä. Toukokuussa lennänkin sitten taas Suomeen kolmeksi kuukaudeksi. Siellä onkin tiedossa ensin lomailua yksi viikko, jonka jälkeen töiden tekoa (ja paljon opiskelua!) tiukasti siihen asti, että lähtö takaisin Italiaan koittaa elokuun puolenvälin paikkeilla. Onneksi ei nuo työt ja opiskelut niin paljon harmita, koska suurin osa kavereistakin lukee ylppäreihin ;).

Mulla on kalenteri täynnä juttuja mitä aion tänne blogiin kirjoitella, eli palaillaan niihin sitten myöhemmin. Nyt on pakko lähteä nukkumaan, että jaksaa herätä aamulla uuteen päivään, toivottavasti jo hieman terveempänä. Toivottavasti te lukijat ootte vielä siellä ruudun toisella puolella pienestä tauosta huolimatta, eiköhän tämä tästä lähde taas käynnistymään!

perjantai 28. helmikuuta 2014

HELMIKUU

Olen ollut kiireinen, anteeksi siitä. Olen kirjoittanut esseitä, raportteja, kokeita ja läksyjä. Ilma on ollut mahtava useampana päivänä, ja olen ottanut siitä kaiken irti. Kävelin metsässä monena päivänä, välillä yksin, välillä seurassa. Kävelin kallioilla, istuin kalliolla. Ihailin maisemaa, ja mietin syvällisiä. Olen istunut katsomassa auringonlaskuja mitä kauneimmissa paikoissa. Olen istunut katsomassa auringon nousua aamukahvin kanssa. Ja miettinyt, kuinka helppoa mutta samalla vaikeaa, täällä on olla onnellinen. Se on niin kuin vuoristorata: kun olet matkalla ylämäkeen, tiedät, että jossain vaiheessa se pudotus on vielä jyrkempi. 


Helmikuu ei ole ollut helppo kuukausi. Ei se kuulemma ikinä ole. Kouluhommat ovat paljon vaativampia kuin ennen. Ykkösvuotiset alkavat pikku hiljaa ottamaan omaa vastuuta tässä yhteisössä. Alamme valmistautumaan kakkosvuoteen, siihen, että me saamme omat ykkösvuotiset. Olen akateemisesti heikoilla jäillä tällä hetkellä, mutta se on kuulemma ihan normaalia. Toivotaan, että ehdin alta pois, ennen kuin jäät sulavat kokonaan.

Helmikuussa olen unelmoinut. Olen pelännyt tulevaisuutta, mutta samalla suunnittelut siitä. Olen miettinyt, mitä jos. Mitä jos olisin jäänyt Suomeen, mitä jos en olisi hakenut. Eikä ne ajatukset aina ole miellyttäviä. Olen kärsinyt ikäkriisistä, ja siitä, että lapsuus on ohi viikon päästä. Olen pohtinut omia arvojani, ja miettinyt millä keinoilla voisin elää enemmän arvojeni mukaan.


Aika syvällinen kuukausi takana. Onneksi tänään on helmikuun viimeinen päivä. Huomenna aamulla aikaisin, hyppään ensin bussiin, sitten junaan ja sitten taas bussiin yhdessä 13 muun oppilaan kanssa, ja suuntaamme Budapestiin. Siellä on tiedossa neljä päivää vapaaehtoistyötä. Puolet kylästä on jo tyhjentynyt, kun meidän oppilaat lähtivät eri puolille Eurooppaa. Me loput lähdemme huomenna. Joten blogissa tulee (jälleen) olemaan hiljaista.

Huolimatta tekstin synkästä ja salaperäisestä sävystä, kaikki on enemmän kuin hyvin. Onnellinen, siunattu ja kiitollinen, ovat sanoja, joilla olen kuvaillut asemaani aika monta kertaa tämän kuukaudenkin aikana. 

Ai niin. Ostin lentoliput Suomeen. Suomi, nähdään keskiviikkona. Aion viettää tämän pitkän viikonloppuni siellä. 

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

HELMIKUUN KUULUMISIA

Viivytteleminen, tuo UWC-elämän ihanuus. Se kuuluu nykyään tämän blogin pariin. Oon ollut ihan älyttömän kiireinen viime aikoina, ja taas kerran oon asustellut kirjastossa (tätäkin parhaillaan kirjoitan siellä). Sen lisäksi oon yrittänyt sosialisoitua enemmän kuin ennen, ja oon onnistunut siinä tosi hyvin. Tuossa siis pari syytä blogihiljaisuudelle. Musta tuntuu, että nyt oon viimein päässyt kunnolla kiinni siihen kunnolliseen UWC-elämään.


Mitä oon sitten tehnyt viime aikoina? Muidenkin uwc-blogeista saattaa huomata, että aikajärjestys on meille mahdotonta.. Ei sitä ole täällä. Anyway. Oon tuskastunut koulujuttujen äärellä. Vaihdoin mun math SL math studiesiin koska en enää kestänyt sitä. Ehkä suljin sillä joitain ovia tulevaisuudessa, mutta en jaksa välittää. Kaikki järjestyy aina. Ihanaa istua kerrankin matikan tunnilla, kun tajuaa kaiken ja kaikki tehtävät on oikein eikä tarvi käyttää niin paljon aikaa läksyihin.
 Meillä oli myös Duino Charity -gaala, joka oli eräänlainen muotinäytös... Oon nauttinut järkyttävän hyvistä mutta myös järkyttävän huonoista ilmoista. Ollaan suuniteltu project-weekkejä, ja mähän meen siis Budapestiin viideksi päiväksi työskentelemään kodittomien kanssa. Oon ihan varma, että siitä tulee yks tämän kevään kohokohdista!

Oon sosialisoitunut, paljon. Paljon enemmän ainakin kuin ykköstermillä. En oikeastaan juuri vietä aikaa mun huoneessa enää, hyvä niin! Oon tanssinut latinibiisien tanssiin keskellä huonetta. Oon leiponut karjalanpiirakoita, ja onnistu ihan jättehyvin. Oon saanut paketin Suomesta, ruisleipää ja -jauhoja, purkkaa yms. Oon käynyt arabian kielen kurssilla. JA OLYMPIALAISET ALKO!!! Perjantaina katottiin yhdessä avajaisia ja jee pääsin hurraamaan Suomelle! Ja sunnuntaina myös koska ENNIIII!


Tästä tekstistä saattaa näkyä että oon aika riehakkaalla tuulella. Ollut oikeastaan jo muutaman viikon. Mutta en valita, haha. Sunnuntaina luin opiskelemista vältellessä huvikseen mun vanhoja postauksia kesältä. Lopputuloksena kaksi asiaa: 1) ikävä kesää. yhyy. 2) enpä tienny mitään. Tai siis. En tiiä. Kaikki odotukset on kyllä täyttänyt. Elämän parasta aikaa omalla tavallaan. Viikko sitten mun kämppis tuli huoneeseen ja kerto meille kaikille, että vaan 15 viikkoa jäljellä. Nyt siis 14. Siihen, että puolet meistä lähtee. Ja sitten kun tullaan elokuussa takaisin, kaikki ei ole enää täällä. En halua kuitenkaan ajatella sitä vielä.

Oon myös miettinyt mun elämää Suomessa. Musta tuntuu, että eristäydyn siitä kokoajan vain enemmän ja enemmän. Eikä se tunnu kivalta. Mutta tavallaan se tuntuu oikealta. Mun elämä on täällä. Ja niin sen kuuluu ollakin. Elämä muuttuu ja ihmiset sen mukana. Kaikista pelottavin ajatus on se, että ei enää tiedä, missä se oma paikka on siellä kotona. Enkä mä oikeastaan ajattele sitä elämää siellä niin paljon kuin ekan termin aikana kun ei ollut vielä ihan varma, missä on oma paikka. Kesä tulee toivottavasti  sisältämään töitä, aivan varmasti myös opiskelua aina yhtä ihanan Extended Essayn muodossa.


Mitä muuta? Perjantaina, eli ylihuomenna, eli ystävänpäivänä, eli wanhojen tanssi päivänä (yhyy), mennään jälleen kerran Triesten aukiolle tanssimaan naisten väkivaltaa vastaan. Ei ehkä ihan vedä vertoja Wanhoille mutta kaikki Wanhat, nauttikaa munkin puolesta! Se oli mun monivuotinen unelma, jota en nyt päässyt toteuttamaan. Mutta yhden päivän unelman tilalla elän nykyään mun unelmaa melkein joka päivä, että ei passaa valittaa, ei todellakaan.

Kohta lähden pelaamaan sulkapalloa. Sen jälkeen ois tapaamista ja keskusteluiltaa tiedossa perjantain flashmobia varten. Huomenna mulla on toivottavasti social service, on peruuntunut taas parina viime viikkoina erinäisistä syistä. Pääsis vähän pois Duino-kuplasta pitkästä aikaa. Ja mulla on huomenna vaan kolme tuntia koulua, i-h-a-n-a-a! Perjantaina sit tosiaan erilaisempi ystävänpäivä. Lauantaina ja sunnuntaina aika tulee varmaan menemään koulujuttuja tehdessä, on nimittäin sen verran hommaa ensi viikolle. Mulla on ollut viime aikoina pieni epätoivo IB:tä kohtaan, mutta eiköhän se tästä. Enemmän opiskelua vaan. Toivottavasti viikonloppuna ois ees hyvät ilmat niin pääsisi ulkoilemaan, nyt sataa joka päivä vettä niin kuin saavista kaatais.. Ainoo hyvä puoli on se että rakastan mun kumppareita.

Tohon todella elintärkeeseen tietoon onkin hyvä lopettaa ja lähtä jatkamaan niitä koulujuttuja.. Toivottavasti kuulette musta blogin puolella pian lisää!