maanantai 23. syyskuuta 2013

Ajatuksia ensimmäisestä kuukaudesta

*kirjoitettu sunnuntaina. kuvat otettu lauantaina kun oltiin Triestessä juhlimassa peaceonedaytä. kirjoitan siitä myöhemmin lisää, kun ehdin. 

Tasan neljä viikkoa sitten istuin Helsingin lentoasemalla silmät punaisena itketyistä kyyneleistä. Olin itkenyt samaan aikaan sekä ilosta että surusta, jännityksestä, innostuksesta, mutta myös pelosta. Olin itkenyt, koska yksi elämän osa-alue päättyi siihen, erittäin hyvä sellainen. Olin jättämässä kaiken tutun ja niin turvallisen taakse, eikä mulla oikeastaan ollut mitään aavistusta siitä, mitä olen tekemässä ja mihin olen menossa. Ja nyt kun ajattelee aikaa taaksepäin, oikeastaan hyvä niin.

Ensimmäiset puolitoista viikkoa oli suoraan sanottuna aika kamalia. En tajunnut sitä vielä silloin, mutta jos vertaan niitä nyt näihin viimeisiin viikkoihin niin huhhuh. Olihan mulla toki silloinkin hyviä hetkiä ja sain ihania muistoja, mutta se koti-ikävä oli kyllä jotain aika mielenkiintoista. Ainakin minulle, joka luuli, ettei osaa ikävöidä. Ehkä siihen vaikutti osaltaan se, että tuntui, että Suomessa elämä jäi jotenkin kesken. Pesiskausi oli jännittävimmillään, enkä voinut olla siellä. Tärkeiden ihmisten elämässä tapahtui myös paljon, enkä ollut jakamassa niitä tunteita siellä. Enhän edelleenkään voi, mutta nyt siihen on jo tottunut. 


No, nyt ollaan jo aika kaukana niistä tunteista ja niistä itkuista joita kieltämättä itkettiin täällä harva se päivä, jokainen. En ikävöi oikeastaan ollenkaan enää. Elämä on nyt täällä ihan sata prosenttisesti, ihan niin kuin minäkin. Ja niin sen kuuluukin olla. Ensimmäisen puolentoista viikon aikana ei ollut niin paljon niitä ihania hetkiä, kuin niitä, kun toivoi olevansa kotona. Nyt on oikeastaan päinvastoin. Totta kai vieläkin on niitä huonoja hetkiä, mutta ne on ihan samanlaisia kun oli Suomessa, kuin olisi siellä.

Täällä mun isänmaallisuus on (jälleen) noussut ihan uusiin ulottuvuuksiin. Mua oikeastaan kutsutaankin täällä nimellä Finland.. Oon entistä tarkempi siitä, että muistutan itselleni säännöllisin väliajoin mistä tuun ja missä ne juuret oikein on. Siitä, että pidän yhteyttä Suomeen ja ihmisiin siellä, vaikken itse ole siellä. 

En oikeastaan enää tiedä, että millä kielellä ajattelen. Englanti on niiiin paljon sujuvampaa. Alussa olin täällä melko hiljainen tyttö, mikä johtui paitsi kielestä, myös siitä, etten tiennyt mitä täällä voi oikein sanoa. Suomessa kun voi oikeastaan sanoa melkein mitä tahansa, ja sarkasmia voi heittää peliin ihan eri tavalla. Täällä pitää varoa, ja sarkasmia olen vasta nyt alkanut pystyä heittämään kehiin, sillä melkein kaikki on jo tottunut siihen…


Oon tutustunut tosi moneen uuteen ihmiseen, ja joka päivä saa osallistua ja kuunnella mielenkiintoisiin keskusteluihin, oli kyse sitten politiikasta! tai jostain syvällisemmästä. Harrastukset on jo alkanut ja social serviceä odottelen alkavaksi lähiaikoina. Oon saanut jo ”luottoystäviä”, ainakin niin hyvin kuin kuukauden aikana voi saada. Niille voin puhua jo ihan suoraan miltä musta tuntuu, ja oon niin mielettömän onnellinen että oon saanut tutustua niihin. 

Musta tuntuu, että oon jo kuukauden aikana muuttunut aika paljon ihmisenä. Oon oikeesti oppinut ottamaan vastuuta omasta elämästä ja on ollut pakko itsenäistyä. Esimerkiksi pyykinpesusta olin vähän huolissani ennen tänne tuloa, mutta mä oon oikeesti oppinut tykkäämään siitä! On helppo pestä vaan omat vaatteet, koska jos ei oo mitään päällepantavaa, voi syyttää vaan itseään. Musta on myös tullut tuhat kertaa kohteliaampi ja kiltimpi, jos käyttäytyisin täällä samalla tavalla kuin Suomessa, kukaan ei varmaan puhuisi mulle… Esimerkiksi kiitoksien ja anteeksipyytelemisen kerrat Suomessa vuoden aikana sanon täällä päivän aikana…
Mutta kuten rivien välistä voi lukea, oon ihan mielettömän onnellinen. En oo ehkä ihan kartalla kaikesta koulussa ja opiskelen ihan liian vähän, mutta kyllä se siitä. Turha stressata vielä niistä asioista. Toki kouluun on pakko alkaa panostamaan vähän enemmän, mutta eihän se ole muuta kuin opiskella. Tasapainottelu opiskelun, sosialisoitumisen ja nukkumisen välillä on joskus hankalaa, mutta niin kauan kuin jaksaa niin ei oo mitään hätää.


Oon vaan niin mielettömän kiitollinen siitä, että saan tämän mahdollisuuden ja kokemuksen. Sain myös vihdoin! iPhoneen wifin joten elämähän on nyt ihan täydellistä.. No okei, ei täydellistä, mutta niin lähellä kuin se on mahdollista! Edellenkin erilaista, ei parempaa eikä ainakaan huonompaa. Kyllä täälläkin maanantaina väsyttää ja ärsyttää, ihan niin kuin missä tahansa muuallakin. Suomalaisella sisulla pääsee aika pitkälle jos vaan haluaa! Aina ei tarvi olla kivaa, sen oon ainakin oppinut. Mutta sillon kun on niitä kivoja hetkiä, niistä osaa nauttia täysillä. Täällä hetkessä eläminen on ainakin mulle huomattavasti helpompaa, koska jotain kivaa tapahtuu kokoajan. Tylsää ei oo ikinä.

 Kyllä musta tuntuu, että nyt voin jo sanoa että oon kotona. Tietenkään tämä paikka ei oo sama asia kuin ihan aito ja alkuperäinen koti, mutta koti kuitenkin. Ja se tuntuu hyvältä. Eihän kukaan ole sanonut, että koteja voisi olla vain yksi. 

5 kommenttia:

  1. moikkelis kultarakasmussukka<3 onpa mukava ,että olet kotiutunut sinne kaukomaille ,ikävä ei enää nakerra ,kuin alussa.kivoja kuvia on lysti katsella ,monen maalaisia ystäviä sulla,kyllä olen ylpeä mummu,koska olet noin reipas nuori neito. ahkeraa opiskelua( ei liikaa) ,pidä huolta itsestäsi ,rakkaudella mummu varpukujalta<3

    VastaaPoista
  2. ihana kuulla että sulla mennee hyvin!! see u soon <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihi, toivottavasti siellä on kaikki hyvin myös!! Pian nähdään <3

      Poista
  3. jokaikisessä kuvassa oot niin onnellisen näkönen. oon niin ilonen sun puolesta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihii kiitoksia, ihana kommentti! Oon sunki blogia seuraillu Facebookin kautta ja kiva nähdä että oot löytäny sen mitä tykkäät tehdä :)

      Poista