MY STORY WITH UWC

Helmikuun kolmas päivä jäi mun mieleen erityisen hyvin, paitsi yhden mun parhaan kavereista 18-vuotis synttäreinä, mutta myös päivänä, jolloin sain kuulla UWC:sta. Oli menossa meidän koeviikko, ja seuraavana päivänä, maanantaina, mulla oli psykologian koe. Kävin huvikseeni tsekkaamassa, josko wilmasta löytyisi jotain uutta. Ja joo, kyllähän sieltä löytyi, nimittäin jotain, joka muuttaisi koko mun loppu elämän - tietopaketti UWC-hausta.

Mun ei oikeastaan tarvinnut edes lukea muuta kuin "kaksi vuotta ilmaiseksi ulkomailla opiskelua" ja olin jo koko jutun lumoissa. Ei mua kiinnostanut, etten ollut ikinä aiemmin kuullutkaan koko hommasta. Luin tarvittavat tiedot välittömästi nettisivuilta ( KLIK! ), ja aloin listaamaan kouluja mielestäni parhaaseen järjestykseen. Samalla kerroin siitä välittömästi mun serkulle Facebookissa, ja kahdelle kaverille whatsapissa. Olin ihan järjettömän innoissani, mutta koska koeviikko painoi päälle, ja halusin saada kokeesta hyvän numeron, oli mun pakko lukea. Siitä ei vain meinannut tulla mitään, koska alitajunta sanoi kokoajan: kaksi vuotta ulkomailla, kaksi vuotta ulkomailla... Onneksi olin kuitenkin valmistautunut niin hyvin etukäteen, ettei se lopulta haitannut mitään. Kun äiti lopulta tuli illalla töistä kotiin, kerroin asiasta heti hänelle. Koska oon tehny aika paljon asioita sen eteen, että pääsisin ulkomaille, äiti suhtautui asiaan kysymällä: Mihin sä nyt taas oot hakemassa? Mua ei se kuitenkaan kiinnostanut, vaan juttelin aiheesta innokkaasti mun serkun kanssa. Myöhemmin illalla kerroin siitä vielä isällekin, koska olin täysin varma, että haen kyseistä stipendiä.

Viikon mittaan mua alkoi kuitenkin hermostuttamaan koko ajatus. Kaksi vuotta ulkomailla olisi melko pitkä aika.. Ja viihtyisinkö edes asuntolassa. Puhumattakaan siitä, että hakemus olisi paljon töitä vaativa, ja luultavasti melko turhaan tehty. Äiti oli nimittäin ottanut selville, kuinka monta hakemusta yleensä lähetetään, ja kuinka monta oppilasta valitaan. Siinä vaiheessa päätin, etten hae edes koko hommaa. Mulla olisi niiin paljon odotettavaa ja mielenkiintoisia juttuja Suomessakin, etten tarvitsisi mitään kyseistä kokemusta. Tässä vaiheessa mun serkku kuitenkin astui kehiin. En oo enää ihan varma, miten se keskustelu lopulta meni, mutta jokin ääni mun alitajunnassa sanoi, että yritä edes. Ja niinhän mä tein.

Hakemuksen täyttämiseen ja tekemiseen meni aikaa, ja sainkin sen postiin vasta viimeisellä hakuviikolle. Itse hakemuksen kirjoitin yhdessä illassa, joten en hirveenä luottanut siihen. Kun olin vienyt sen postiin ja kävelin kouluun, mulla oli mielessä vain, että ainakin yritin. Seuraavalla viikolla lähdimmekin ulkomaille, ja lentokoneessa kerroin parhaalle kaverilleni asiasta lentokoneessa. Hän sanoi heti, että saisin stipendin, ihan niin kuin isänikin sanoi aivan ensimmäisenä päivänä. Vähättelin kuitenkin omia mahdollisuuksiani, ja sen jälkeen asiasta ei puhuttu, enkä oikeastaan edes muista miettineeni asiaa.

Viikko ulkomailta tulomme jälkeen oli taas koeviikko. Eräänä maanantai-iltana olin juuri tullut suihkusta, ja istuin sohvalla iltapalaa syöden. Olo oli hiukan sekava, sillä olin juuri lukenut viisi tuntia. Päätin kuitenkin normaaliin tapaan tarkistaa sähköpostini puhelimella, ja siellä se oli: haastattelukutsu. Kiljuin ja hypin ympäri taloa, ja soitin välittömästi serkulleni ja parhaille kaverilleni. Aloimme välittömästi tutkimaan lentolippuja ja hotellihuonetta. Siinä vaiheessa jo pelkästään haastattelukutsun saaminen oli ihan mieletön saavutus. 156 hakemusta, 24 haastatteluun kutsuttua.

Siitä alkoi kolmen viikon odotus. Asiasta ei edelleenkään tiennyt kuin läheisimmät kaverini, sekä ryhmänohjaajani ja englanninopettajani. Mua jännitti ihan mielettömästi, sillä löysin lopultakin UWC-foorumin, josta luin kuinka muut ovat suunnilleen suunnitelleet elämänsä UWC:n mukaan, ja minä olin vasta saanut kuulla siitä. Löysin myös haastatteluihin kutsuttujen Facebook-ryhmän, johon liityin mukaan. Se ei parantanut fiilistä, sillä saatuani tietää että muut ovat Suomen parhaista lukioista, en uskonut mahdollisuuksiini lainkaan.

Lopulta koitti se päivä, kun oli aika lähteä Helsinkiin. Lähdin junalla Oulusta yhdessä mun mummon kanssa päivää aiemmin, huhtikuisena sunnuntaiaamuna. Mua ei siinäkään vaiheessa vielä jännittänyt, sillä olin ehtinyt luoda asenteen, että pelkästään haastattelukutsun saaminen oli jo saavutus. Olimme kuitenkin sopineet illaksi tapaamisen muiden haastateltavien kanssa, ja kävimmekin kahvittelemassa pari tuntia. Vasta siellä tajusin, kuinka kovasti oikeastaan halusin saada sen. Oli myös mukava höpöttää pelkästään UWC:sta, koska kavereillani jotka asiasta tiesivät, tuli se puheenaihe varmaan jo korvista ulos.. Yöllä en sitten saanutkaan unta, ja mua alkoi jännittää ihan todenteolla. Muistan katsoneeni hotellihuoneen kelloa 02.04, ja miettineeni että neljä tuntia aikaa nukkua. Kun aamulla heräsin, olin vielä hermostuneempi. Aamupalalla läikyttelinkin kahvia ympäri pöytää..

Itse haastattelupäivä oli raskas. Tutustuttuani "kilpailijoihini", olin ihan varma, etten tule saamaan yhtään mitään. Kaikki muut olivat paljon älykkäämpiä, paljon parempia ehdokkaita kuin minä. Kun mulla oli kaikki ohi, istuin Kulttuurirahaston tiloissa muiden kanssa kaksi tuntia. En vain pystynyt lähtemään, koska se tuntui niin lopulliselta. Lopulta keräsin itseni, ja lähdin kävelemään ympäri kaupunkia puhuen puhelimessa. Soitin äidilleni, ja sanoin, että huomenna sitten tilataan wanhojentanssimekko ja aletaan katsomaan autokouluja.. Olin niiin varma, että seuraavat kaksi vuotta tulen todellakin olemaan Suomessa. Lähdimme Helsingistä samana iltana yöjunalla. Muistan, kun makasin yläpedillä ja söin karkkia ja puhuin kavereideni kanssa Facebookissa. Ja mua silti jännitti ihan hirveänä. Tiesin, että seuraavana päivänä saisi soittaa kahdelta, ja kuulla miten kävi.

Aamulla olimme takaisin Oulussa. Menin suoraan kouluun matkalaukun kanssa, ja myöhästyin historiantunnilta. Olin väsynyt, ja mun pulssi oli varmaan 150 kokoajan. Siinä vaiheessa kaikille oli jo aika selvää, että olin ollut jossakin, ja kerroinkin kaikille, etten mitenkään voisi saada yhtään mitään. Mun viimeinen oppitunti sinä tiistaina alkoi vartin yli yksi, ja loppui puoli kolmelta. Mun piti siis päättää, pyydänkö kesken äidinkielentunnin luvan poistua soittamaan, vai malttaisinko odottaa puoli tuntia. Keskittyminen sinä päivänä oli aivan jossain muualla, joten kymmenen yli kaksi en enää malttanut odottaa. Menin soittamaan käytävään, mutta totta kai numero oli varattu. Soitin toisen kerran, sama homma. Menin takaisin tunnille, ja vieressä istuvat kaverini kysyivät heti, että miten kävi. Pudistin vain päätäni etten tiennyt, ja odotin. Tunnin loputtua ryntäsin heti ulos luokasta, ja menin tyhjään rappuun soittamaan. Silloin tärppäsi, ja sain kysyttyä miten kävi. Pulssini oli siinä vaiheessa varmasti 200 luokkaa.. Kun sain kuulla päässeeni Italiaan, vaadin ensimmäisenä, että sihteeri varmistaisi asian.. Kun hän lopulta rauhoitteli ja vakuutti minua monta kertaa puhelimessa, pääsin kertomaan uutisen kavereilleni, jotka seisoivat lasiovien takana. Hypin ja huusin: PÄÄSIN ITALIAAN, ja sain heti hirveän määrän halauksia. Olin niiin onnellinen. Isä tuli hakemaan minua koulusta, ja leijuin autoon, jossa kerroin uutiset. Soittelin hurjan määrän puheluita, ja huijasimme isän kanssa äitiä, etten päässyt. Samantien alkoi Facebookissa hurja pyöritys kaikkien osalta, ja voin rehellisesti sanoa, että enempää en päivästä oikeastaan muista. Se meni niin sumennossa, olin niin onnellinen. Pelkäsin vain koko ajan, että joku soittaisi, että se oli virhe, ettei mua oikeasti oltu hyväksytty mihinkään.

Viikko uutisen jälkeen alkoi paperisota Italiaan päin. Täyttelin papereita, joita täytin vielä monta kertaa uudestaankin. Lopetin kemian kurssin koulussa, ja en oikeastaan tehnyt enää muita läksyjä kuin englannin. Jaksoin hädintuskin istua tunneilla, mutta olin silti hirvittävän onnellinen. Ja niin olen vieläkin. En voi vieläkään ymmärtää, että juuri minä olen saanut tämän etuoikeuden. Enkä ikinä voi kiittää tarpeeksi UWC-toimikuntaa, enkä Suomen Kulttuurirahastoa. Huhhuh. Semmoinen oli mun ja UWC:n yhteinen taival tähänasti. Mutta tähänhän se ei todellakaan lopu, vaan tästä se vasta alkaa. Enkä voisi olla siitä yhtään onnellisempi. Oon jo tähän mennessä tavannut niin upeita ihmisiä ja saanut upeita kokemuksia, etten malta odottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tiedän, että aina ei tule olemaan helppoa ja mukavaa, mutta semmoista elämä on. Tällä hetkellä olen täysin valmis jatkamaan tätä lyhyttä, mutta sitäkin hienompaa tarinaa.

Mua ei jännitä, ei vielä. En tiedä oikeastaan yhtään, mihin olen menossa, mitä olen tekemässä. Mutta se ei haittaa. Oon valmis ottamaan vastaan kaiken positiivisen, mutta myös kaiken negatiivisen. Oon valmis jättämään mun mukavuusalueen, ja astumaan jonnekin aivan muualle. Oon valmis jättämään mulle tärkeät ihmiset siksi, että tiedän, että he tulevat vielä olemaan täällä. Mun on samaan aikaan helppo ja vaikea lähteä, ja sen mahdollistavat mun ympärillä olevat ihmiset. Kiitos siitä.

kaikki kuvat weheartit.com