Eilen aloitin hyvästien sanomisen. Näin kahta mun ihanaa ystävää kaupungissa. Kummankaan kanssa ei nähdä kovin usein, joten sillä tavalla hyvästien sanominen ei ollut niin paha paikka. Toki se on eri asia, että Suomessa asuessa tietää, että voi melkein milloin tahansa nähdä, kun taas nyt tiedän, että seuraava mahdollisuus on neljän kuukauden kuluttua. Eilinen muistutti taas myös tärkeän asian tosiystävyydestä - vaikka ei oltaisi yhteyksissä kuukausiin, seuraavan kerran kun nähdään, tuntuu, että juteltiin viimeksi eilen. Kaupungista tulin bussilla kotiin juuri ehtiäkseni katsomaan puolet pesäpallopelistä. Minulle se oli luultavastikin tämän kauden viimeinen, kyseisen joukkueen osalta siis. Ja haikeushan siinä iski, mutta se iskee joka syksy. Nyt en ole täällä kun on todelliset ratkaisupelit, mutta jostainhan sitä aina luopuu. En muuten voi kuin ihailla sitä tunnelmaa minkä katsomossa istuessa aina saa. Se on vain niin mielettömän upeaa, kun katsomo sekä kenttä on täynnä tuttuja ihmisiä. Se on niin mielettömän upeaa nähdä, kuinka paljon urheilu parhaimmillaan yhdistää täysin erilaisia ihmisiä, ja kuinka paljon erilaisia tunteita se voi herättää.
Tänään jatkoin hyvästejä käydessäni entisellä koulullani. Itse asiassa yllätyin siitä, kuinka rankkaa se oli. Kyyneltäkään en ole vielä vuodattanut, enkä usko että tulen tekemänkään sitä. Mutta toisaalta siellä käyminen myös osoitti sen, että lähteminen oli ja on ainoa oikea teko. Älkää käsittäkö väärin, mä nautin mun koulusta ja ihmisistä siellä. Mutta jotenkin musta tuntuu, että tämä on silti oikein. Suurin osa hyvästeistä on kuitenkin todellakin vielä edessä, ja tietenkin ne raskaimmat.
Tänään aloitin
viimeinkin pakkaamisen. Yhteen matkalaukkuun kaiken tunkeminen oli aikaa vievää ja ärsyttävä, mutta tein sen. Jouduin jättämään paljon vaatteita, jotka olisin halunnut mukaan, mutta ei voi mitään. Jos jostain löytää ihania vaatteita, niin luultavastikin Italiasta. Äskön kävin luultavastikin viimeistä kertaa saunassa. Vaikken koskaan ole ollut mikään järin innokas saunoja, saunaa tulee silti ikävä. Totta kai, ainahan sitä ikävöi asioita, mitkä tietää olevan saavuttamattomissa, ainakin sillä hetkellä.
Mun mielialat edelleen vaihtuu kokoajan, mutten jaksa enää stressata siitä. Tänään aamulla mulla oli pienimuotoinen paniikki siitä, että sovinko nyt oikeasti koko UWC-maailmaan. Mutta sitten muistutin itseäni, että toimikunta on valinnut monta vuotta ihmisiä kouluihin, joten kyllä he varmasti tietävät mitä tekevät. Ja loppu on vaan musta itsestäni kiinni. Ja ainakin kesäkuussa ollut UWC-viikonloppu oli ihan mahtava, joten en jotenkin jaksa uskoa, etten viihtyisi.
Huomenna aamulla lähdetään äitin kanssa ostamaan mulle viimesiä juttuja. Sitten saankin oikeastaan alkaa tunkemaan matkalaukkua kiinni. Lauantaina on tiedossa taas lisää hyvästejä, viimeinen pesispeli ennen lähtöä ja hirveitä ruispala+oltermanniövereitä. Sunnuntaina on sitten lähtö. Tuun luultavasti kirjoittelemaan vielä viikonloppuna ennen lähtöä, viimeistään sunnuntaina illalla Helsinki-Vantaalla. Nyt meen pelaamaan vielä Candy Crushia ja sitten nukkumaan. Tänään ois ollu viimeinen päivä kun ois saanut nukkua pitkään ja heräsin kahdeksalta... herätys oli yhdeltätoista. En siis todellakaan ois halunnut nukkua pitkään. :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti