EIGHT DAYS

Ensi viikolla tähän aikaan istun Oulun lentokentällä. Luultavasti mulla pyörii päässä aika monenlaisia ajatuksia, ihan niin kuin nytkin. Tällä viikolla koko lähtö on iskenyt mulle vasten kasvoja. Mä oikeasti muutan kahdeksi vuodeksi Italiaan. Oon opiskellut töiden ohessa hieman italiaa turistioppaista, ja samalla myös hieman kulttuurista. Ja siitä oon ainakin ihan älyttömän innoissani. Mutta samalla mun tajuntaan iski myös se, että mä ihan oikeasti nään mun perheen ja kaverit seuraavan kerran neljän kuukauden päästä.

Mulla on maailman parhaat kaverit, ja sen on todistanut viimeistään tämä kesä. En tietäisi, mitä tekisin ilman teitä. Kenelle muulle jakaisin mun ihme älynväläyksiä whatsapissa koko päivän, kenelle muulle jakaisin ne kaikista syvällisimmätkin ajatukset? Ei kukaan muu suostuis viettämään omia kesälomapäiviään jätskikopin eessä pitämässä mulle seuraa. Ei kukaan muu suostuis korjaamaan mun farkkuja, ettei mun tarvi ostaa uusia. Ei kukaan muu suostuis keskustelemaan mun kanssa koulusta ja opiskelusta (ja pesäpallosta totta kai) yömyöhään ajellen. Ei kukaan muu pystyis kertomaan mulle, että vaikka mua kuinka pelottais lähteä, mä pärjään kyllä. Ei kukaan muu suostuis tulemaan katsomaan mun kanssa montaa pesäpallopeliä viikossa, vaikka melkein vihaa kyseistä lajia. Ei kukaan muu suostuis tulemaan katsomaan mun kaa pesäpalloa, kun vettä sataa niin paljon että kyseinen peli keskeytettiin ja siirrettiin seuraavalle päivälle. Ootte parhaita.

Mua harmittaa jättää mun elämä Suomessa, koska tällä hetkellä se on juuri sellaista, millaisesta olen aina unelmoinut. Viime kuukausien aikana oon oikeesti elänyt. Mutta ei lähteminen suinkaan tarkoita sitä, että sen elämisen pitäisi loppua. Ei todellakaan. Ennemminkin mietin, että opin elämään, että pystyn lähtemään. Että lähteminen sen myötä on edes hiukan helpompaa. En voi väittää, etteikö mua pelottaisi. Pelottaa mua, ja aika paljon pelottaakin. Mua pelottaa se, millainen ihminen sieltä joulukuussa tulee kotiin. Pystyykö se ihminen sopeutumaan siihen elämään, mikä mulla on täällä?

Lopetin mun kesätyöt jätskikioskilla perjantaina, ja nyt mulla on viikko aikaa. Viikko aikaa tehdä kaikkea pakollista, mutta myös viikko aikaa tehdä kaikkea ihanaa. Nähdä kavereita, katsoa pesäpalloa, saada överit Vaasan ruispaloista ja Oltermannista (ja ehkä myös Makuunin irttareista..) Sitten mä olen valmis lähtemään. Ehkä viikko on juuri sopiva aika. Vielä tänään en olisi ollut valmis, mutta toisaalta en myöskään malttaisi, enkä jaksaisi odottaa yhtään pitempäänkään. Joka tapauksessa, toivon, että viikon päästä tähän aikaan pyyhin kasvoiltani viimeisetkin kyyneleet, suoristan ryhtini ja hymyilen leveästi astuessani lentokoneeseen.