LIFE IS EITHER A GREAT ADVENTURE OR NOTHING

41 päivää lähtöön. Se tarkoittaa viittä viikkoa ja kuutta päivää. Sen jälkeen olen jättänyt tutun ja turvallisen elämäni Suomessa taakse. Olen matkalla kohti lähes tuntematonta, kohti uusia ystäviä, kohti uutta paikkaa. Olen matkalla kohti uutta kotia. Näiden Saksa -postauksien väliin halusinkin kirjoitella tämän blogin nimenomaiseen kategoriaan kuuluvan postauksen.

Olen käynyt lukemattomia keskusteluja siitä, mitä tulen menettämään kun lähden. Kyllä, olin suunnitellut omat Wanhojentanssini jo aikoja sitten. Olin kerännyt kuvia kampauksista, meikeistä ja puvuista. Olin oikeastaan jo päättänyt mekkoni. Olimme suunnitteleet koreokrafioita ja tanssien jatkoja. Ennen kaikkea olin yhdessä ystävieni kanssa haaveillut päivästä, jolloin saisimme olla prinsessoja. Ystävänpäivänä.
Kun hain UWC-stipendiä, ensimmäinen asia mitä ne harvat ihmiset joille asiasta kerroin, kommentoivat, oli että no entä sitten jos pääset, etkä saa Wanhojentanssejasi. Vastaukseni oli jo silloin sama: En välitä Wanhojentansseista niin paljon, että jättäisin elämäni tilaisuuden käyttämättä. Samaa mieltä olen nyt. Totta kai kirpaisee, kun parhaat ystävät joko suunnittelevat edessä olevia tanssejaan, tilaavat mekkoja, puhuvat parien hankinnasta ja jatkojen paikasta - tai muistelevat omia tanssejaan, kuinka ihana päivä heillä oli. En aio väittää, ettei se tuntuisi missään.

Jatketaan menettämislinjalla. Olen käynyt keskusteluja, itse asiassa useita, siitä, että tulen menettämään ystäviä, kun lähden. Olenhan sentään poissa kaksi vuotta, joka on pitkä aika. Itse en silti allekirjoita tätä väitettä. Olen sitä mieltä, että ne ihmiset, jotka tulen menettämään, eivät ole ystäviäni. He ovat kavereita. Mulle ystävät ovat ihmisiä, jotka pysyvät elämässä, vaikka välimatkaa olisi kuinka paljon tahansa. Vaikka ei pitäisi yhteyttä vähään aikaan, tietää, että ne ihmiset silti ovat elämässäsi. Menetänkö siis jotain? Kyllä. Menetän luultavasti monta tyttöjeniltaa, monia synttäreitä, monia tärkeitä hetkiä. Mutta niin teen kokoajan. En voi olla kokoajan läsnä kaikkien ystävieni elämässä. Saksan reissun jälkeen minulle tärkeitä ystäviä asuu joka puolella maailmaa. Se on sama asia. Osan kanssa tulemme tapaamaan ehkä kymmenen vuoden välein, ja silti tiedän, että he tulevat pysymään elämässäni. Miksi siis ihmiset, joiden kanssa olen saattanut viettää jo yli kymmenenkin vuotta, katoaisivat?

Jos pelkäisin sitä, minkä aukon Wanhojentanssien missaaminen ja ystävien menettäminen jättäisi elämääni, en lähtisi. Ei ole mitään syytä pelätä. Wanhojentanssien tilalle tulen saamaan niin paljon muuta. Niiden kavereiden tilalle, jotka häipyvät elämästäni, tulen saamaan uusia ystäviä. Semmoista elämä on. Joskus täytyy uskaltaa päästää irti vanhasta, jotta voi saada tilalle jotain uutta. Ja minä olen niin valmis siihen. Uskallan luottaa siihen, että elämä heittää tilalle jotain vielä upeampaa kuin Wanhojentanssit. Uskallan luottaa siihen, että ne ihmiset, joiden on tarkoitus pysyä elämässäni, pysyvät. Tämä on vain sellainen asia, joka minun on tehtävä. Jos en tekisi tätä, jos en tutustuisi uusiin ihmisiin, näkisi uusia paikkoja, en olisi onnellinen. Ja juuri nyt olen erittäin onnellinen. Olen erittäin onnellinen siitä, että minulla on upea elämä Suomessa. Mutta olen myös erittäin onnellinen siitä, että jossain tuolla saattaa odottaa jotain yhtä upeaa - ja uutta.